info
sanasto
ikärajat
ficcisi tänne?
Genret
romancedrama
fluff
angst/hurt&comfort
action/adventure
humour
Ratings
G/PGPG-13
R/NC-17
Summary: Koulu päättyy, ja Edward vie Bellan patikoimaan Olympiavuorille. Bella lähtee hanakasti matkaan, mutta ei tahdo olla viikkoa ilman Edwardia, joten ainoa vaihtoehto on lähteä mukaan.
A/N: Tällainen idea pälkähti päähän töissä, kun oli tylsää eikä ollut asiakkaita ollenkaan Kassalla on uskomattoman paljon aikaa pohtia juonenkulkuja, jos antaa vaan ajatustensa virrata. Olisihan tästä saanut moniosaisenkin kehiteltyä, mutta minä en enää aloita pitkiä ficcejä, koska ei aika eikä energia riitä niihin ?
***
Aurinko kuumotti siniseltä taivaalta, mikä oli tavatonta Forksin pikkukaupungissa. Kaikki muut tuntuivat olevan auringosta mielissään, mutta minusta tuntui masentavalta. Yritin parhaani mukaan mulkoilla taivaalla möllöttävää möhkälettä, mutta mikään ei saanut sitä väistymään. Edward oli lähtenyt jo aikaisin aamulla perheensä kanssa vuorille metsästämään. Hän oli sanonut tarvitsevansa kunnon ravintoa, koska aikoi olla kanssani niin paljon kuin mahdollista. Lisäksi hän oli maininnut, että hänellä oli minulle jokin yllätys, kunhan hän palaisi kotiin.
Nyrpistin nenääni istahtaessani autooni. Yritin miettiä, mitä ihmeen yllätystä Edward oli kehitellyt mielessään. Pitäisihän hänen tietää, etten minä perustanut yllätyksistä. En varsinkaan sellaisista, joihin hän viitsi tuhlata rahaa. Mutta Edward ei ollut ottanut minua kuuleviin korviinsa, kun olin nätisti yrittänyt vihjata hänelle, etten tarvinnut yllätyksiä.
Olisin halunnut juhlia koulun päättymistä yhdessä Edwardin kanssa, mutta petollinen aurinko oli päättänyt pilata kaiken. Nyt istuin yksin autossani ja yritin olla iloinen siitä, että vuosi oli taas takanapäin, ja pitkä kuuma kesä edessä. Toivoin, että kesästä tulisi kylmä ja sateinen, niin Edwardin ei tarvitsisi koko ajan vältellä kaupungilla oloa. Tietenkin minä voisin aina linnoittua hänen kanssaan Cullenien valtavaan taloon, joka sijaitsi metsän laidalla, syrjässä muista. Ajatus siitä, että lukitsisimme itsemme Edwardin huoneeseen koko kesäksi, sai minut hymyilemään typerästi.
Ajoin rauhallisesti kotiin, missä ei ollut ketään siihen aikaan päivästä. Charlie oli töissä, ja lisäksi hän oli maininnut lähtevänsä illalla käymään Harry Clearwaterin luona. Kerrankaan minun ei siis tarvinnut kokata mitään. Voisin viettää vain rentouttavan koti-illan.
Mutta minä tiesin, etten pystyisi siihen ilman Edwardia. Edward olisi poissa vain pari päivää ja palaisi taas pian, mutta aika tuntui ikuisuudelta. Olin jo nyt niin tylsistynyt, että en käsittänyt, miten selviäisin loppuajasta ilman häntä.
Vihdoin pääsin kotikadulle, pysäköin auton tien varteen ja laahustin sisään. Suunnistin kulkuni huoneeseeni ja päätin surffailla hetken aikaa internetissä, vaikka modeemi olikin tuskastuttavan hidas. Charlie oli puhunut jotain uudesta modeemista jokin aika sitten, mutta olin sanonut hänelle, ettei hänen tarvitsisi tuhlata rahaa sellaiseen. Pärjäsin aivan hyvin vanhallakin. Piti vain olla kärsivällinen.
***
Pari päivää kului tuskastuttavan hitaasti. Minulla ei ollut mitään tähdellistä tekemistä, kun ei tarvinnut huolehtia koulutehtävistäkään. Yritin tappaa aikaani siivoamalla koko talon, sillä se todella kaipasi siistimistä. Charlie näytti tyytyväiseltä huomatessaan minun jynssänneen joka ikisen nurkan. Suursiivousta ei ainakaan tarvitsisi enää vähään aikaan tehdä.
Kännykkäni pirahti soimaan, kun astelin hiljaista katua pitkin kohti kirjastoa. Aurinko ei enää paistanut, ja taivas oli taas harmaiden pilvien peitossa. Edward palaisi vasta illalla, tai niin minä ainakin oletin. Yllätyin, kun näytössä vilkkui Edwardin nimi.
”Bella”, sanoin iloisena, mutta yllättyneenä.
”Hei. Missä sinä olet?” Edward kysyi heti. Minua hymyilytti.
”Ulkona. Joko te olette palanneet?” kysyin innostuneena.
”Kyllä, olen huoneessasi ja ihmettelen, mikset sinä ole täällä”, Edward kiusoitteli. Käännyin saman tien ympäri.
”Olin menossa kirjastoon, mutta tulen heti takaisin”, lupasin. Halusin nähdä hänet. Tuntui niin hyvältä kuulla taas hänen ääntään.
”Älä suotta. Minä olen jo matkalla hakemaan sinua”, Edward sanoi. ”Mutta –”, aloitin estellen. Edward katkaisi kuitenkin puhelun nauraen, ja tuhahdin. Minun ei tarvinnut odottaa kauaakaan, kun tuttu Volvo kiiti katua pitkin huimalla vauhdilla. Pian se pysähtyi vain muutaman metrin päähän minusta jarrut kirskuen. Hyppäsin saman tien kyytiin leveä hymy kasvoillani. Edward katsoi minua silmät topaasin värisinä.
”Minulla oli ikävä sinua”, Edward kuiskasi ja kumartui lähemmäs.
”Niin minullakin sinua”, sanoin hiljaa. Huulemme kohtasivat, ja unohdin hengittää. Edward vei kätensä niskani taakse ja siveli hiuksiani pehmeästi. Hänen huulensa tuntuivat kylmiltä huuliani vasten ja päässäni alkoi pyöriä. Lopulta Edward erkani minusta virne kasvoillaan.
”Sinun täytyy saada välillä hengittää”, Edward sanoi, kun katsoin häntä närkästyneenä, mutta hengästyneenä. Edward oli oikeassa. Haukoin ahnaasti ilmaa, ja Edward pudisteli päätään.
”Olet toivoton”, hän naurahti ja lähti ajamaan takaisin päin.
”Milloin näytät minulle sen yllätyksen, josta aiemmin puhuit?” halusin tietää hetken hiljaisuuden jälkeen. Edward vilkaisi minua vinosti hymyillen.
”Ethän sinä pidä yllätyksistä”, hän muistutti.
”En niin. Mutta olen silti kiinnostunut”, huokaisin. Edward nauroi ja pörrötti hiuksiani.
”Kerron sitten, kun istutaan turvallisesti sängylläsi”, hän kiusasi. Se sai minut huolestumaan.
”Pelkäätkö, että tekisin jotain epämääräistä, kuten hyppäisin ulos liikkuvasta autosta?”
”Hah! Ihan kuin onnistuisit siinä, kun minä olen tässä”, Edward sanoi nauraen. Pudistin päätäni hymy huulillani.
Samassa saavuimmekin kotikadulleni, ja Edward nousi autosta, kiertäen sen ympäri. Hän avasi minulle oven ja veti lähelleen. Astelimme sisälle, ja nousimme portaat huoneeseeni. Tuntui hyvältä istahtaa hänen kanssaan sängylleni. Edward piteli minua sylissään, ja pääni nojasi hänen kylmää, kovaa rintaansa vasten. Vedin sisääni hänen tuoksuaan.
”No, niin. Joko sinä näytät sen yllätyksen?” hoputin. Edward naurahti hiuksiini. ”Ei sitä voi näyttää. En minä ostanut sinulle mitään”, Edward myönsi. Huokaisin helpotuksesta, ja se nauratti Edwardia lisää.
”No, mikä se yllätys sitten on?” ihmettelin. Edward hymyili.
”Ajattelin viedä sinut patikoimaan vuorille. Siitä tulee hauskaa! Vain me kaksi, upeat vuoret ja paahtavan kuuma aurinko. Ensi viikoksi on luvattu hellettä, joten ajattelin, että voisimme lähteä matkaan jo maanantaina”, Edward kertoi innoissaan. Melkein kuulin, miten hänen äänensä värisi pelkästä ajatuksesta, että hän pääsisi kiipeilemään vuorille kanssani. Minä puolestani jähmetyin kauhusta liikkumattomaksi. Aikoiko Edward viedä minut patikoimaan?!
”Oletko hullu?! Minähän putoan alas ensimmäiseltä vuorelta!” parahdin. Edward hymähti.
”Et minun kanssani. En anna sinun pudota alas yhdeltäkään jyrkänteeltä”, hän lupasi. Olin silti kauhuissani. Miten kummassa jaksaisin kavuta jyrkkiä vuorijonoja pitkin? Edward tuskastuisi kanssani eikä jaksaisi kulkea minun tahtiini.
”Ei siitä mitään tule”, henkäisin. Edward huokaisi.
”Sitten minun täytyy lähteä yksin”, hän mutisi synkästi. Pelkkä ajatuskin puistatti.
”Hyvä on! En tahdo taas olla erossa sinusta. Minä tulen mukaan”, päätin. Melkein näin, miten Edward hymyili voitonriemuisena, vaikka en voinutkaan katsoa hänen kasvojaan. Edwardin ote vyötäröltäni kiristyi.
”Hyvä. Lähdemme matkaan maanantaina. Hankin kaiken tarvittavan mukaani. Sinun ei tarvitse kantaa mitään, sillä minä kannan kyllä kaiken”, Edward lupasi. Niin varmasti. Edward jaksaisi kantaa vaikka miten painavan rinkan selässään eikä se olisi hänelle temppu eikä mikään.
”Se sopii”, huokaisin. Aloin odottaa maanantaita kauhulla. Kuinka ihmeessä selviäisin matkasta hengissä?
*** Charlie epäili kanssani yhtä lailla, etten selviäisi matkasta hengissä. Minua huoletti jättää Charlie yksin koko viikoksi. Isää huolenpitoni huvitti, mutta yritin antaa hänelle viimeisiä ohjeita ennen kuin lähtisin tappomatkalle.
”Pakkasessa on kaikenlaista ruokaa. Sieltä saat lämmitettyä, mitä tahdot. Ja minulla on kännykkä, jos tulee jokin hätä”, höpötin. Charlie naurahti huvittuneen näköisenä.
”Osaan minä pitää huolen itsestänikin”, hän naurahti. En sanonut siihen mitään. Oli parasta olla hiljaa.
Edward odotteli minua pihalla varhain maanantainaamuna. Tarkoitus oli ajaa Olympiavuorten lähellä sijaitsevaan metsänlaitaan, minne Edward jättäisi autonsa. Alice hakisi sen myöhemmin, jotta varkaat eivät veisi sitä. Tarpoisimme metsän halki Olympiavuorille saakka. Ajatuskin siitä sai minut kananlihalle.
”Älä huoli, Bella. Ei sinulle voi tapahtua mitään minun kanssani”, Edward lupasi nähtyään vauhkon ilmeeni. Nuolaisin kuiviksi valahtaneita huuliani ja yritin koota itseäni. Edward oli oikeassa. Minun pitäisi rauhoittua. Vedin syvään henkeä ja yritin hymyillä.
”Mennään sitten”, sanoin. Edwardin hymy leveni.
”Noin sitä pitää”, hän sanoi tyytyväisenä ja nousi ulos autosta. Astuin itsekin horjuville jaloilleni. Tunsin itseni veteläksi. Minua ei olisi huvittanut lähteä tarpomaan metsän halki, mutta en sanonut sitä enää ääneen. Edward oli jo tarpeeksi paljon kuunnellut valituksiani. Kohta hän jättäisi minut metsän laitaan ja pakottaisi ajamaan kotiin. Minua hymyilytti. Samalla kuitenkin tiesin, ettei Edward koskaan tekisi niin.
Aurinko pysytteli tänään piilossa, mutta huomisesta lähtien sen pitäisi paistaa koko ajan. Vuorilla emme tapaisi ihmisiä, joten Edward olisi siellä turvassa. Voisin katsella monta päivää, kuinka hänen ihonsa hohtaisi kuin siihen olisi ripoteltu pieniä timantteja.
Edward nosti rinkan selkäänsä ja ojensi minulle kätensä. Tartuin siihen turtana, ja Edwardin täytyi nykäistä minut matkaan. Lähdimme astelemaan puiden lomitse kulkevaa pientä, kiemuraista polkua. Minulle tuli mieleen meidän ensimmäinen patikkamatkamme, kun olimme astelleet samanlaista metsäpolkua niitylle. Silloin olin nähnyt ensimmäistä kertaa, miten aurinko vaikutti Edwardiin. Siitä tuntui olevan iäisyys.
”Haluatko pitää taukoa?” Edward kysyi tunnin tarpomisen jälkeen. Minun oli kuuma; hiki valui pitkin selkääni ja kasvojani kuumotti. Silti pudistin päätäni. Halusin ehtiä vuorille ennen pimeää. Meillä olisi vielä puolisentoista tuntia matkaa jäljellä. Edward hymyili ja kosketti sormillaan punaisia poskiani.
”Ei sinun tarvitse esittää urheaa minun tähteni. Minä jaksan kyllä odottaa”, Edward lupasi.
”Tiedän sen. Mutta ei meidän tarvitse vielä pysähtyä”, sanoin hieman hengästyneenä. Kuntoni oli päässyt pahasti rapistumaan viime aikoina. Edward huoahti. Hän ei aina pitänyt siitä, että olin niin jääräpäinen. Lopulta hän kuitenkin suostui jatkamaan matkaa.
Mitä lähemmäs vuoria pääsimme, sitä harvemmaksi metsä kävi. Lopulta metsä loppui kokonaan ja vuoret kohosivat edessämme valtavina. Tuijotin niitä suu kuivana ja mieleni teki kääntyä takaisin.
”Tämä ei ole hyvä idea”, sanoin heikosti. Edward näytti innostuneelta ja tarttui minua kädestä.
”Onhan. Kiität minua vielä, kun palaamme takaisin”, Edward virnisti. Mulkaisin häntä enkä sanonut mitään. Edwardia ilmeeni nauratti ja hän kumartui suikkaamaan suukon poskelleni.
”Tästä tulee hauskaa. Usko minua”, Edward vakuutti. Minä en sanonut mitään. Edward tiesi, mitä mieltä minä olin, joten en jaksanut vakuuttaa hänelle, että vuorikiipeily ei tehnyt minulle hyvää.
***
Vuorten lomitse kulki polkuja, joita pitkin Edward johdatti minua kohti vuorenhuippuja. Ylämäki oli vielä pahempaa kuin pelkkä maastossa käveleminen. Puuskutin kuin höyryveturi jo pienen matkan jälkeen, ja Edward joutui hidastelemaan vauhtiaan yrittäessään pitää minua silmällä. Auringon laskiessa mailleen minua alkoi jo väsyttää niin paljon, että kompuroin entistä pahemmin.
”Katso jalkoihisi”, Edward sanoi huvittuneena, kun kompastuin jo kolmannen kerran. Hänen teräksenluja otteensa ei irronnut minusta enää, ja olin kiitollinen tuesta. Minua huimasi ja pelkäsin pökertyväni ja lentäväni alas vuorta pitkin. Edward huomasi kalpeat kasvoni.
”Olemme kävelleet jo tarpeeksi. Etsitään hyvä nukkumispaikka”, Edward sanoi. Huokaisin helpotuksesta. Jalkani tuntuivat hyytelöiltä.
Vihdoin päädyimme ensimmäiselle vuoren rinteelle. Se ei ollut yhtä korkea vuori kuin muut, jonka vuoksi Edward oli valinnut sen ensimmäiseksi kohteeksemme. Hän pakotti minut istumaan maahan, sillä näytin varmasti siltä kuin voisin minä hetkenä hyvänsä luhistua. Istahdin helpottuneena ja melkein itkin, kun pääsin lepoasentoon eikä minun tarvinnut enää olla jalkojeni päällä.
Edward hyräili samalla, kun hän ryhtyi pystyttämään telttaa. Katselin hänen puuhiaan ja tunsin, miten päivän rasitus valui minusta pois. Tuntui rentouttavalta vain istua ja antaa auringon hennon valonkajon hyväillä kasvoja. Pian aurinko katoaisi vuorten taakse ja tulisi pilkkopimeää. Onneksi minulla oli Edward. Minun ei tarvitsisi pelätä puumia tai muita vuorten eläimiä.
”Minä käyn etsimässä risuja, joilla sytyttää nuotio”, Edward sanoi ja katsoi minuun aivan kuin pohtien, uskalsiko jättää minut yksin. Nyökkäsin rohkaisevasti, ja Edward huokaisi ja lähti tutkimusmatkalleen. Pian hän katosi näkyvistä, ja minä jäin kyyhöttämään kivelle.
Ehdin tuskin silmiäni ummistaa, kun Edwardin kuiskaus jähmetti minut.
”Bella. Mitä tahansa teetkin, älä liiku”, hän sanoi valppaana. Raotin silmiäni ja mieleni teki olla tottelematta häntä. Takanani oli suuri käärme, joka katseli minua ja sihisi korvani juuressa. Kauhu porautui kurkkuuni ja tuijotin Edwardia järkyttyneenä. Edward kyyristyi ja valmistautui hyökkäämään käärmeen kimppuun. Istuin kauhusta kankeana kivellä ja mietin, tulisiko kohta ruumiita.
Sitten Edward hyökkäsi. Hän suhahti ohitseni kuin varjo ja hyökkäsi käärmeen kimppuun. Minä ponkaisin kiveltä kauemmas ja iskin polveni maahan. Voihkaisin kivusta sen osuessa pieniin, teräviin kiviin. Kun katsahdin taakseni, Edward oli jo hoidellut käärmeen ja riensi huolestuneena minua kohti.
”Miten kävi?” Edward kysyi, istahtaen viereeni. Hänen kylmät sormensa kietoutuivat jalkani ympärille ja koskettivat polvea. Sävähdin kivusta, ja Edward huokaisi.
”Ei se ainakaan sijoiltaan ole”, hän sanoi. Pudistin päätäni.
”Ei. Se on vain arka. Pystyn kyllä kävelemään”, vakuutin. Edward nyökkäsi.
”Ei olisi pitänyt jättää sinua hetkeksikään yksin”, hän tuhahti. Katsoin häneen silmät suurina.
”Miten sinä tiesit, että käärme on takanani?” ihmettelin. Edward hymyili vinosti. ”Minä kuulin sen. Enkä ollut kaukana.
Huokaisin syvään ja olin kiitollinen, että Edward oli kanssani. Hän ojensi minulle kätensä ja auttoi pystyyn. Vilkaisin ympärilleni. Edward oli pudottanut tuomansa risut maahan ja pystyttänyt teltan.
”Minä sytytän nuotion. Istahda sinä tuohon”, Edward sanoi ohjaten minut nuotion ääreen. Nyökkäsin ja istahdin maahan. Edward alkoi häärätä nuotion kimpussa, ja pian siinä paloi iloinen valkea.
”Minä otin meille vähän evästä. Tai oikeastaan sinulle”, Edward naurahti ja alkoi kaivaa reppuaan. Pian hän otti sieltä vaahtokarkkipussin, ja katsoin häneen yllättyneenä.
”Oletko koskaan paistanut vaahtokarkkeja?” Edward kysyi hymyillen. Pudistin päätäni. Katselin, miten Edward otti pussista yhden karkin ja laittoi sen löytämänsä kepin päähän. Sitten hän ojensi tikun minulle.
”Pidä sitä lähellä nuotiota, mutta älä kärvennä sitä”, Edward ohjasi, ja tein työtä käskettyä. Edward istahti lähelle minua, ja tuntui hyvältä olla hänen kanssaan niin. Se oli melkein inhimillistä. Kerrankaan meidän ei tarvinnut pakoilla mitään tai ketään. Saimme vain olla yhdessä.
Annoin pääni valahtaa Edwardin olkaa vasten, ja Edward kietoi käsivartensa selkäni ympäri. Katselimme vaahtokarkin kypsymistä, ja kun se oli valmis, odotin, että se jäähtyi hieman ennen kuin uskalsin maistaa. Ja se tuntui hyvältä suussani! Innostuin karkeista niin, että söin niitä kolme.
”Eikö ollutkin maukasta?” Edward kysyi silmät pilkehtien, ja nyökkäsin.
”Ehdottomasti. Mistä sinä tämmöisen idean keksit?” kysyin.
”Luin lehdestä, että sitä tehdään. Päätin, että kokeilemme täällä tänään”, Edward sanoi ja kohensi tulta. Hymähdin ja puristin hänen sormiaan.
Katselimme yhdessä, miten aurinko katosi vuorten taakse, ja kuinka pimeys valtasi vuoriston. Edward huomasi minun haukottelevan, joten hän nousi.
”Nyt sinun pitää mennä nukkumaan”, Edward komensi ja ojensi minulle kätensä. Tartuin siihen mukisematta, sillä tunsin itseni uupuneeksi päivän rasitusten jälkeen. Edward hymyili uniselle ilmeelleni ja kumartui suutelemaan huuliani. Painauduin innokkaana häntä vasten ja karistin unen saman tien silmistäni. Edward nauroi hiljaa.
”Hyvää yötä, Bella”, Edward kuiskasi. Katsoin häneen sumein silmin.
”Etkö sinä tule nukkumaan?” ihmettelin. Edward hymyili ja sipaisi poskeani.
”En. Minä vahdin. Tällä seudulla liikkuu karhuja ja muita eläimiä, joten katson, ettei yksikään niistä pääse satuttamaan sinua”, Edward sanoi, ja minua puistatti pelkkä ajatuskin, että karhu tunkeutuisi telttaani minun nukkuessa. Edward hymyili ja tönäisi minua lempeästi teltan suuntaan.
”Nähdään aamulla.”
Katosin telttaan haukotellen, ja vaihdoin ylleni yöhousut ja t-paidan, joilla aina nukuin. Kömmin makuupussiini ja odotin, että uni olisi tullut heti, mutta sen sijaan tuijotin teltan ääriviivoja pimeässä, kuuntelin tuulen vinkunaa ja kaukaa kantautuvia eläinten ääniä. Sydämeni jyskytti levottomana ja mietin, mahtoiko Edward istua ulkona pimeässä. Kaipasin häntä vierelleni. En pystynyt nukahtamaan, koska hän ei ollut täällä.
”Bella, nuku nyt.” Edwardin ääni teltan oviaukosta säikäytti minut puolikuoliaaksi. Edward kuuli henkäykseni ja oli vieressäni hetkessä. Hän tarttui minua lohduttavasti kädestä.
”Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut pelästyttää”, Edward kuiskasi. Puristin hänen kättään lujasti.
”Ei se mitään. Taidan vain olla vähän hermostunut”, mutisin. Edward hymyili. ”Haluatko, että laulan sinut uneen?” Edward kiusasi. Minuakin hymyilytti. ”Jos luulet sen auttavan”, naurahdin. Edward alkoi hyräillä minulle tuttua tuutulaulua, eikä mennyt kauaakaan aikaan, kun vaivuin levottomaan uneen.
***
Heräsin painajaiseen, josta en oikeastaan muistanut mitään muuta kuin vuoria. Nousin sydän takoen istumaan ja tajusin olevani teltassa yksin. Aloin kiireesti pukeutua ja kömmin ulos aurinkoon. Edward istui kivellä vähän matkan päässä teltasta ja hänen ihonsa hohti kuin siihen olisi ripoteltu pieniä timantteja. En voinut muuta kuin tuijottaa. Edward hymyili minulle vinosti.
”Huomenta, Bella.”
”Huomenta. Nukuinko minä kauan?” kummastelin.
”Tarpeeksi kauan. Meidän täytyy heti jatkaa matkaa, kun olet saanut syödyksi”, Edward sanoi ja nousi ketterästi seisomaan. Hän alkoi valmistaa minulle aamiaista ja pian sain pari sämpylää eteeni. Aloin syödä nälkäisenä samalla, kun Edward huolehti teltan purkamisesta.
”Oletko valmis?” Edward kysyi hetken kuluttua ja nyökkäsin. Kömmin haluttomana ylös ja katselin, miten Edward kiskoi rinkan taas selkäänsä. Hän hymyili minulle rohkaisevasti ja ojensi kätensä. Tartuin siihen vastahakoisena.
”Lähdetään sitten”, Edward sanoi ja nykäisi minut lempeästi liikkeelle. Kompuroin hieman, ja Edward katsoi minuun huvittuneena. Jatkoimme matkaa alas vuoren rinnettä, mikä oli paljon helpompaa kuin ylöspäin kiipeäminen. Ainakaan se ei hengästyttänyt. Polku mutkitteli vuoren lomitse, ja sitä oli helppoa seurailla. Edward oli valppaana aina siltä varalta, että kompastuisin ja lähtisin vierimään alaspäin.
Matka alaspäin oli paljon raskaampi kuin mitä olin kuvitellut. Lihakseni tuntuivat jäykiltä alaspäin kapuamisesta ja minun teki mieli istahtaa nurmikolle, mutta Edward halusi selvästi jatkaa matkaa.
”Meidän täytyy ehtiä vuoren rinteelle ennen pimeää”, Edward sanoi. Vilkaisin ylöspäin. Luoja, sinnehän oli vaikka miten paljon matkaa! Minua puistatti, ja tietenkin Edward huomasi sen.
”Kaikki sujuu hyvin”, Edward vakuutti. Nyrpistin nenääni.
”Ehkä. Ei sitä tiedä”, mutisin. Edward naurahti ja puristi kättäni lempeästi. Hän lähti taas kävelemään, joten minun oli pakko seurata perässä. Aurinko porotti siniseltä taivaalta ja minun alkoi olla hiostavan kuuma. Paita liimautui selkää vasten ja poskiani poltti. Suuni tuntui kuivalta ja kaipasin vettä. Aivan kuin lukien ajatukseni, Edward kaivoi vesipullon laukustaan ja ojensi sen minulle. Join ahnaasti ja pyyhin suuni kämmeneeni.
”Kiitos”, huokaisin. Edward hymyili ja nyökkäsi. En ollut vieläkään ehtinyt kunnolla tottua hänen hohtavaan ihoonsa. Aivan kuin olisin seurannut aurinkoa itseään.
***
Edward piti vauhtia yllä koko päivän. Kiipeäminen vuoren rinnettä pitkin rasitti voimiani niin, että loppupäivästä aloin kompuroida entistä pahemmin. Pari kertaa kaaduin, sillä Edward ei ollut tarpeeksi valppaana. Mutta en minä häntä syyttänyt. Oli oma vikani, että olin niin tavattoman kömpelö – ja että kuntoni oli tipahtanut pohjalukemiin.
”Vielä vähän matkaa”, Edward lupasi, tarttuen taas käteeni. Hänen kylmä ihonsa tuntui melkein taivaalliselta, sillä minun oli tavattoman kuuma. Hiki valui pitkin selkääni. Aurinko ei porottanut enää suoraan yläpuoleltamme, sillä se oli alkanut laskea hiljalleen alas vuorten taa. Kohta tulisi pimeää. Edward halusi ehtiä vuorille ennen sitä.
”Ehdimmekö ajoissa?” huolehdin. Edward sipaisi poskeani hellästi.
”Taatusti. Voin vaikka kantaa sinua loppumatkan”, hän lupasi. Huokaisin syvään.
”Mikset kantaisi jo nyt?” mutisin. Edward nauroi ja puristi kättäni. Hän ei kuitenkaan ottanut minua reppuselkäänsä, vaikka jalkani suorastaan rukoilivat sitä. Edwardin täytyi melkein raahata minua eteenpäin kädestä pitäen. Tuntui kuin olisin voinut luhistua maahan ja vieriä alas vuoren rinnettä minä hetkenä hyvänsä.
”Katso, kohta ollaan huipulla”, Edward sanoi iloisena. Huokaisin syvään.
”Mikä helpotus”, puhisin. Edward nauroi ja veti minut itseään vasten. Hän suuteli minua juuri siinä – vuoren rinteellä, jonne auringon paiste ei enää yltänyt. Silti ei ollut ihan täysin pimeää.
”Tai jäädään sittenkin tähän”, ehdotin. Edward nauroi.
”Tule nyt”, hän sanoi, nykäisten hiuksiani leikkisästi. Edward lähti jatkamaan matkaa ja minä seurasin haluttomana perässä.
Vihdoinkin me saavutimme vuoren huipun. Tällä kertaa olimme paljon korkeammalla kuin viimeksi. Katselin ihaillen alas laaksoon, missä puut levittäytyivät edessämme. Puiden takana näkyi lisää vuoria. Siristin silmiäni. Ei kai Edward aikonut kiivetä niillekin?
”Emme kai me kapua tuonnekin?” kysyin huolestuneena. Edward naurahti ja pudisti päätään.
”Emme ehtisi. Jäämme tänne täksi yöksi ja saatamme levätä vielä huomisen päivänkin. Paitsi jos tahdot käydä tutkimassa tuota metsää. Kuulen tänne asti, että läheltä löytyy järvi. Voisimme käydä uimassa”, Edward ehdotti. Ajatus houkutti – mutta että kapuaisimme taas takaisin ylös? Alaspäin meno ei haitannut… Edward huomasi epäröinnin ja hymyili.
”Voin toki kantaa sinua osan matkaa”, hän lupasi juhlallisesti, ja hymyilin. ”Sitten se on sovittu”, huokaisin. Edward naurahti ja istutti minut lähimmälle kivelle.
”Lepää nyt. Minä huolehdin kaikesta muusta.”
***
Seuraavana päivänä alaspäin kapuaminen oli paljon helpompaa, kun Edward kantoi minua sylissään. En voinut olla ihmettelemättä, miten hän jaksoi kantaa sekä minua että painavaa rinkkaa, mutta hän oli niin voimakas, että se kävi häneltä leikiten. Edwardia ei edes hengästyttänyt. Minä lepuutin silmiäni ja annoin auringon hyväillä kasvojani. Tällainen vaellus oli minusta paljon hauskempaa!
”Voisimme tehdä tätä useimmin”, tuumasin. Edward hymähti.
”Mitä niin?” hän kysyi.
”Vaellella niin, että sinä kanniskelet minua. Se olisi hauskaa”, sanoin kiusoitellen. Edward nauroi ja pudisti päätään.
”Sinä olet hassu”, hän kuittasi. Minua hymyilytti. Niin kai minä sitten olin.
***
Olimme metsän uumenissa yllättävän nopeasti – aurinko porotti kuumasti ja lintujen laulua kantautui puiden oksilta. Edward laski minut maahan, kun oli kävellyt usean mailin. Katsoin häneen nyrpeänä.
”Pitääkö minun kävellä?” kysyin. Edward virnisti.
”Ei kauaa. Viiden minuutin päässä on järvi. Olemme kohta perillä”, Edward lupasi. Huokaisin syvään ja tartuin häntä kädestä. Lähdimme jatkamaan matkaa. Puiden siimeksessä oli yllättävän vilpoisempaa. Siellä ei ollut lainkaan niin raskasta kävellä.
Matka taittui joutuisasti, ja pian erotin sinisen, välkehtivän järven, joka hohti puiden takana. Edward hymyili nähdessään helpottuneet kasvoni ja veti minut aukealle. Aurinko paistoi suoraan ja sai Edwardin ihon taas hehkumaan.
”Minä en varannut uimapukua mukaan”, sanoin pettyneenä. Edward hymyili. ”Alice ajatteli sitäkin. Odota hetkinen.” Katselin, miten Edward laski rinkkansa selästään ja kaivoi sitä hetken. Pian hän veti esiin uima-asuni. Tai oikeastaan pienet, mustat bikinit. Tuijotin niitä kauhuissani. Mitä Alice oli oikein ajatellut?! Edwardin silmät hehkuivat.
”Minä en tiennyt noista mitään”, Edward puolustautui. Siristin silmiäni. Vai ei muka? Eikö hän ollut kuullut Alicen ajatuksia? Katsoessani Edwardin viattomia kasvoja, tajusin, että hän huijasi. Huokaisin syvään. No, ei kai minun auttanut muu kuin pukea ylleni nuo pienet bikinit – ja toivoa, että ne sopivat.
Ojensin käteni vastahakoisesti, ja Edward luovutti bikinit minulle hymy huulillaan. Nousin ja menin pensaan taakse vaihtamaan vaatteita. Vannoin, että kostaisin tämän Alicelle jotenkin. En minä yleensä kulkenut rannalla bikineissä! Hyvä, jos minua sai rannalle ollenkaan…
Harmikseni bikinit olivat juuri oikeaa kokoani. Vilkuilin vartaloani huolestuneena ja mietin, miltä näyttäisin Edwardin silmissä. Näin alastomaksi en ollut tuntenut itseäni vielä kertaakaan.
Minun teki mieleni jäädä pensaan taakse piiloon, mutta lopulta rohkaisin itseni ja astuin ulos aukealle. Edward oli jo riisuutunut ja pulahtanut järveen. Hän odotteli minua, mutta piti katseensa herrasmiesmäisenä taivaassa. Hän antoi minun astella veteen ilman, että tuntisin itseäni noloksi.
Pidin käsivarsiani tiukasti ympärilläni, sillä minua hävetti. Kasvoni olivat varmaankin tomaatin väriset. Hytisin kylmästä, vaikka minun ei olisi pitänyt. Aurinko lämmitti ihoani, mutta minua pelotti niin kohdata Edward bikineissä, että en edes huomannut sitä.
Vesi oli viileää – ei liian kylmää eikä kuumaa. Annoin sen hyväillä ihoani, kun astelin lähemmäs Edwardia, joka ei vieläkään katsonut minuun. Purin hammasta estääkseni itseäni tärisemästä. Minusta tuntui siltä kuin olin menossa kohtaamaan jonkun suuren haasteen.
Vihdoin olin Edwardin luona, ja hän kääntyi katsomaan minua. Vesi ylettyi minua mahaan asti, mutta Edward näki kuitenkin kaiken selkeästi veden läpikin. En kehdannut katsoa häntä silmiin, vaan tuijottelin jonnekin kauas hänen ohitseen.
Ja sitten Edwardin kylmät sormet koskettivat poskiani. Hän pakotti minut katsomaan itseään – käyttämättä kuitenkaan minkäänlaista voimaa. Edwardin silmät hehkuivat kultaisina hänen katsoessaan minua. Nielaisin hermostuneena.
”Sinä olet hyvin kaunis, Bella”, Edward kuiskasi ennen kuin ehätin sanoa mitään. Punastuin, ja Edward hymyili. Hänen huulensa lähestyivät omiani, kunnes hitaasti painuivat niitä vasten. Huokaisin syvään ja suljin silmäni samalla, kun kiedoin käsivarteni innokkaana hänen kaulansa ympärille. Edward kannatteli minua varovaisesti samalla, kun hänen huulensa liikkuivat omiani vasten.
Erkanin hänestä ja todella ymmärsin, ettei Edward kammonnut vartaloani. Rentouduin ja yritin unohtaa, että ylläni oli tuskin mitään. Halusin melkein heittää loputkin vaatteet yltäni ja kietoutua Edwardia vasten. Mutta tiesin, että en voisi mennä niin pitkälle. Edward ei sallisi sitä.
”Kannathan minua taas paluumatkan?” kysyin hymyillen. Edward virnisti.
”Takuulla. Emme muuten ehdi vuorille ennen pimeää”, hän sanoi, ja nyökkäsin helpottuneena. Meillä olisi vielä monta päivää jäljellä ennen kuin palaisimme kotiin. Olin iloinen, että en ollut jäänyt Forksiin, vaan olin lähtenyt mukaan. Vuorikiipeilyyn voisi vaikka tottuakin, pohdiskelin. Ehkä me lähtisimme taas ensi kesänä kiipeilemään vuorille – mutta vasta silloin. En halunnut tehdä samanlaista reissua enää kahdesti samana vuonna. Liika oli jo liikaa.
”Mikä naurattaa?” Edward kuiskasi läheltä. Hätkähdin ja katsoin häneen.
”Mietin vain, että olen iloinen, kun tulin mukaan. Mutta en aio tehdä tätä reissua enää tämän vuoden aikana uudelleen”, sanoin hänelle. Edward näytti muka pettyneeltä.
”Harmi. Olisimme voineet tulla seuraavan kerran lumisille vuorille kiipeilemään”, Edward tuumasi. Roiskutin vettä hänen päälleen, mutta Edward väisti nauraen. Kisailimme hetken aikaa vedessä, kunnes päätimme mennä rantaan kuivattelemaan.
”Joko palataan takaisin?” Edward kysyi tunnin kuluttua, kun olimme tarpeeksi kauan lojuneet auringossa. Oloni oli raukea, tyyni. Haukottelin pitkään ja hymyilin. ”Palataan vain. Kunhan saan palata sinun sylissäsi.”
”Ehdottomasti”, Edward lupasi silmät hehkuen . Me valmistauduimme lähtöön, ja Edward nosti minut kivikoville käsivarsilleen. Hänen sylissään minä tiesin olevani turvassa.
Ikuisesti.
Fin.