Istuin sateessa tuijottaen tyhjin silmin eteeni. Annoin hiusteni kastua, ja se, mitä niistä oli vielä jäljellä, roikkui märkänä päätäni vasten. Olin viimeksi leikannut ne Bellan häiden aikoihin. Silloin tapasin hänet viimeisen kerran. Parasta ystävääni muistellessani tuntui siltä, kuin tuhatkunta veistä olisi survaistu vatsanpohjaani. Olin tavannut Bellan viimeksi noin kuukausi sitten, kun lauma ja Cullenit neuvottelivat. Kiristelin hampaitani. Ne saastaiset verenimijät olivat lopulta saaneet luvan muuttaa Bellan kaltaisekseen, kylmäksi ja kovaksi. Olin taas menettänyt malttini, kuten silloin, kun näin Bellan hänen häissään, joten Quil ja Embry olivat raahanneet minut pois kuin mielipuolen. Luulisin, että Bella ja hem… Edward olivat tulleet vihdoin järkiinsä, sillä Bella selvisi kuherruskuukaudesta elossa.
En kestänyt enää. Taatusti parasta ystävääni ei enää olisi olemassa. Hän olisi joko kuollut tai muuttunut jääkylmäksi verenjuojaksi. Ihan sama. Vavahdin. Hän ei enää taatusti olisi ihminen. Harpoin pitkin askelin kuistilta sisään taloon. Se ei hyödyttänyt, että ryvin itsesäälissä rouva Edward Cullenin takia. Sade ei ainakaan haitannut, sillä saatoin olla mahtavan ruumiinlämpöni ansiosta ilman paitaa vaikka pakkasessa paleltumatta. Käteni tärisivät, kun paiskasin oven kiinni. Onneksi isä ei ollut kotona. Hän meni Clearwatereille aamuvarhain. Hän ei haluaisi nähdä minun murtuvan näin.
Toin mieleeni tahtomattani Bellan kasvot. Hänen suklaanruskeat silmänsä, kermanvaalea ihonsa ja pitkät, ruskeat hiuksensa piirtyivät mieleeni kuin marmoriin kaiverrettuina. Se ei erityisesti tehnyt kipeää, mutta nostatti syvän kaipuun. Tuntui siltä, kun hän olisi kuollut. Minä tunsin sen luuytimissäni asti, että hän oli joko oikeasti kuollut tai elävä-kuollut, vampyyri. Minulle se merkitsi aivan samaa.
Juuri silloin korviini kantautui moottorin hurinaa ja säpsähdin mietteistäni hereille. Raotin ikkunaverhoa vain hiukan –ja raukkamaisesti- , sillä en uskaltanut mennä suoraan ulos. Siinä se oli. Urheiluauto, sulavalinjaisen ja nopean näköinen vempele, joka oli kaartanut suoraan pihaamme, nuhjuisen autotallimme viereen. Siitä tuli heti mieleen Cullenit. En vaan muistanut kellään verenimijöistä olevan tuollaista autoa.
Vedin nopeasti verhot kiinni ja asetuin ovea vasten kädet harallaan. Luultavasti se olisi joku Culleneista, sillä La Pushissa ei juurikaan näkynyt tuollaisia autoja. Sen sijaan auto näytti tyypilliseltä kulkupeliltä verenimijöille, nopealta ja kimaltavalta. Kuulin –ja tunsin- jonkun jyskyttävän ovea kevyesti. En päästänyt inahdustakaan ja onneksi käteni olivat jo rauhoittuneet. Jyskytys toistui taas kerran ja kuulin hiljaisen äänen tarkasti erinomaisen kuuloni ansiosta; ”Jake, avaa jo. Tiedän, että olet siellä.”
En tunnistanut ääntä, mutta tutun lempinimen kuultuani purin vaistonomaisesti huultani ja avasin oven muka rauhallisin ilmein. Säpsähdin, kun tuttu, imelä haju korvensi sieraimiani ja vilkaisin alas. ”Bells.” , mutisin itsekseni ja yritin pitää kasvoni peruslukemilla. Sade oli vaimentunut kevyeksi tihkuksi muutamassa sekunnissa, onneksi.’
Edessäni seisoi nuori nainen hievahtamatta, mutta hän näytti liikkumattomanakin hoikalta ja sulavalinjaisen notkealta. Vilkuilin häntä hermostuneena. Hän oli pukeutunut tennistossuihin ja löysiin farkkuihin, jotka olivat ristiriidassa hänen kauneutensa takia. Hänen ihonsa hohti marmorinvaaleana ja uskomattoman sileänä. Säästin kasvot viimeiseksi, sillä toivoin löytäväni hänestä jotain muutakin tuttua, kuin surkean muotitajun.
Hänen täyteläiset huulensa olivat puristuneet tiukaksi viivaksi ja kasvojen piirteet olivat kauniit, kuin veistoksella. Säpsähdin, kun näin karmiininpunaiset silmät, jotka vilkuilivat minuun valppaasti.
”Jake.” , hän sanoi hiljaa, mutta hänen äänensä oli erilainen. Sopraanoääni kaikui, kuin tuulikellot hienoisessa tuulenvireessä ja hänen henkäisynsä kirveli kylmänä tuulahduksena sieraimissani. Kesti hetken aikaa koota itseni ja punnitsin parin vaihtoehdon välillä. Lopulta päätin pitää pokerinaamaa.
”Mitä sinä haluat?” , kysyin myrkyllisesti. Olin vihainen itselleni, kun olin avannut oven, sillä olisin halunnut muistaa Bellan ihmisenä. Lämpimänä, ja pehmeänä. Bella säpsähti, ja minulle tuli äkillinen koetun tunne. Tuntui siltä, kuin olin tavannut Bellan ensimmäisen kerran halkeentumiseni jälkeen.
”En oikeastaan mitään. Tulin vain… tapaamaan sinua viimeisen kerran.” , Bella selitti arasti, eikä uskaltanut enää katsoa minua silmiin. Se oli hyvä asia, sillä halusin kuvitella Bellalle hänen suloiset, ruskeat silmänsä. Tällöin minun oli helpompi puhua hänelle.
”Viimeinen kerta meni jo.” , totesin kylmästi. ”Mun ystävää ei ole enää olemassa.” Bella näytti siltä, että voisi purskahtaa itkuun, mutta sitten muistin, että vampyyrit eivät itke. Minua ei liikuttanut ollenkaan. Hänen sydämensä ei lyönyt, en kuullut sen tykytystä. Tuo ei ollut minun Bellani. Halusin päästä vain nopeasti pois ja unohtaa, että hän oli käynyt. Sitten, mietittyäni hetken kysyin purevasti; ”Miten niin viimeinen kerta?”
Hän piti katseensa minussa, ja vastasi kylmällä äänellä: ”Me lähdemme pois Forksista. Olemme oikeasti miettineet sitä jo kauan. Ihmiset alkavat huomata pian, että Carlisle ja Esme eivät vanhene.”
Vedin taas vähän kylmää ilmaa keuhkoihini. Huomasin sivusilmällä, että Bella ei hengittänyt lainkaan. Kauhistuin. Kuinka kauan hän oli ollut vampyyri? Entä, jos hän hyökkäisi kimppuuni, eikä pystyisi hillitsemään itseään? Vampyyrin myrkkyhän on ihmissusille oikeasti myrkkyä.
”Onko sinulla nyt jano?” , ihmettelin kummastuneena.
”Ei varsinaisesti.” , Bella totesi vastahakoisesti. ”Sinä vain haiset tosiaan koiralta, Jake.”
En mahtanut sille mitään. Purskahdin jylisevään nauruun tahtomattani ja Bella yhtyi siihen tuulikellohelinällään.
Hetken kuluttua Bella jatkoi taas puhumista:
”Ajattelin… Jos voisin saada moottoripyöräni. Tai, jos voisimme ajaa niillä viimeisen kerran.” Tiesin, että Bella olisi punastunut, jos vain hänen suonissaan olisi virrannut vielä veri.
”Me molemmat pääsisimme nopeammin juosten.” , sanoin epäuskoisesti. Tuntui pahalta puhua ”meistä molemmista”, sillä olin sopinut itseni kanssa, etten enää kohtelisi Bellaa, kuin ystävää. Halusin kohdella häntä, kuin muukalaista, mutta sisimmässäni tiesin, että hän oli yhä sama Bella, vaikkakin eri näköinen, -kuuloinen, -hajuinen, -lämpöinen ja –tuntoinen.
Bella naurahti heleästi ja kaiku jäi soimaan lähellä kasvaviin puihin.
”Niin, mutta tuntuisi hyvältä, jos pidettäisiin samanlainen hetki yhdessä, kuten silloin, kun tätä kaikkea ei ollut tapahtunutkaan.” , hän tunnusti ja viittasi meidän molempien suuntaan.
Mielessäni oli useita vaihtoehtoja, mutta nopeasti mursin ne ja sanoin:
”Okei. Mennään sinne samaan paikkaan.” Hymyilin Bellalle arasti ja hän vastasi hymyyn silmät hehkuen.
Koska kukaan ei ollut näkemässä, juoksimme paikalle kantaen pyöriä. Bella kertoi, että hänellä ei ollut paljoa aikaa, sillä pian Edward olisi hänen jäljillään , ja arvaisi tämän olinpaikan, sillä Alice ei näe ihmissusia.
Uskoin, että Bella selvittäisi itse itsensä pyörän selkään, kun oli nyt paljon ketterämpi. Sisimmässäni muljahti, kun tajusin, että en näkisi ehkä enää koskaan Bellan kompastuvan omiin jalkoihinsa. Ajatus herätti minussa hysteerisen tirskahduksen ja Bella kääntyi katsomaan minuun kysyvästi. Pudistin vain päätäni ja Bella hyppäsi notkeasti pyöränsä satulaan.
Aloitin todella varovasti, sillä en ollut varma, kuinka lujaa Bella kykeni ajamaan. Ohitseni vilahti nopeasti jotain punaista, ja räpyttelin silmiäni hölmistyneenä.
”Vai kilpailla sinä haluat!” , tuhahdin ja painoin kaasua. ”Täältä pesee!”
Moottori jyrähti ja kiisin Bellan perään. Vauhti oli kova pyörilläkin, mutta juosten olisin saanut Bellan nopeasti kiinni.
Hymyilin voitonriemuisesti, kun saavutin Bellan ja kaahasin hänen edelleen. Kuulin vain takaani loittonevan sähähdyksen, kun ajoin huippunopeudella. Vilkaisin katsomaan, oliko se Bella, mutta sitten pyörä pillastui allani.
”Jake, varo vähän!” , kuulin Bellan huutavan takaani, mutta olin jo lentänyt selkä edellä erästä mäntyä päin, jonka runko luhistui allani ja lopulta katkesi.
”Loistavaa.” , jupisin ja vilkaisin ruhjoutunutta puuta. ”Toivottavasti mun takana ei ollut ketään.” Kuulin läheltä tirskahduksen, kun Bella ilmestyi, kuin tyhjästä eteeni. Hänen moottoripyöränsä oli jäänyt viidentoista metrin päähän ja säikähdin pahanpäiväisesti.
”Hups, anteeksi.” , Bella kuiskasi ja painoi sormensa huulilleen samalla, kun minä loikahdin ylös.
Vielä tutkiessani puun vaurioita mieleeni tuli ajatus. Bella oli hyväksynyt minut ihmissutena. Miksi minä en hyväksyisi häntä vampyyrina? Eikö se olisi tasapuoleista? No, se on eri asia, selitin mielelleni. Minä en valinnut tätä. En kuitenkaan pystynyt olemaan vihainen Bellalle. Hän oli yhä ystäväni. Suljin silmäni ja hymyilin hiukan.
”Milloin palaatte Forksiin?”, kysyin ivallisesti. ”Ehkä kolmensadan vuoden päästä?” Kauhistuksekseni Bella näytti surulliselta. ”Jake, me emme välttämättä palaa koskaan. Koko maailma on täynnä uusia, sateisia paikkoja. Me emme palaa tänne pikkukaupunkiin.”
Nyökkäsin ja pidin ilmeeni vakaana, vaikka sisimmässäni kuohui suuria tunteita. Huuliltani lipsahti äkkiä kielletty lause, sanoin ajatukseni ääneen; ”Saisinkohan vielä kerran suudella sinua?” Bella rypisti marmorinvalkeaa otsaansa. ”En oikein usko. Minä olen naimisissa oleva vampyyri.”
”Olenhan minäkin laumassa oleva ihmissusi.” , rohkaisin.
”Jake, en minä oikeasti voi.”
Hetken hiljaisuuden kuluttua kuiskasin:
”Ymmärrän kyllä, Bells. En minäkään ole ihan varma, haluatko suudella koiraa.”
Me purskahdimme taas kaikuvaan nauruun.
”Bella, oletko sinä onnellinen? Nyt kun olet naimisissa hänen kanssaan?” , utelin, mutten pystynyt salaamaan irvistystäni.
”Olen.” , hän sanoi yksinkertaisesti.
Tuli pitkä hiljaisuus.
”Ajattelin vaan. Silloin joskus sanoin, että voisin ehkä ottaa sinut sittenkin… Se tuntuu ihan mahdolliselta. Jos Edward jättää sinut…, totesin kohauttaen olkapäitäni.
Bella vavahti hiukan ja käänsi katseensa metsän taakse.
”Edward.” , hän sanoi. ”Hän tuli.”
”Hyvästi Bells. Muista ottaa moottoripyöräsi. Jos vielä haluat sen…” , muistutin.
”Joo. Se muistuttaa meidän yhteisistä ajoistamme.” , Bella naurahti ja hymyili minulle viimeisen kerran. Hän kietoi kätemme vielä yhteen ja minä suljin silmäni.
”Hyvästi, Jake.”, hän kuiskasi.
Seison hetken aikaa hiljaa paikoillani seuraten, kun Bella ajoi moottoripyörällään autolleen. Imelä haju kirveli yhä sieraimissani polttavana, mutta se vaimeni tuulen ja sadetihkun mukana. Kun se oli kokonaan poissa, lampsin takaisin pihaan moottoripyörä sylissäni. Kiiltävä auto oli poissa. Moottoripyörä rysähti autotallin lattialle ja katselin sitä apeana, pää kallella. Se näytti niin yksinäiseltä, kun punainen toveri ei ollut sen vierellä. Tujotin sitä hetken kädet (taas) täristen ja lopulta potkaisin sen kumoon metallisista kirskahduksista huolimatta. En kestänyt enää katsella sitä yksin, sillä siitä tuli mieleeni oma tilanteeni. Olin yksin, kuin nalli kalliolle jätetty. Nielaisin, kun muistin Bellan sinä päivänä, kun hän oli tullut luokseni korjauttamaan moottoripyörät.
En halunnut samaan tilanteeseen; ampaisin juoksuun, mutten vaivautunut muuttua sudeksi. Ryntäsin syvälle metsään harhailemaan. En tiedä kauanko siellä olin, mutta lopulta ajelehdin kuusien ja mäntyjen keskeltä La Pushin uimarannalle. Tunsin sieraimissani uuden tuoksun, suolaisen meren tuoksun. Kuulin aaltojen pauhun selvänä korvissani aivan kuin sinä päivänä, kun pelastin Bellan hukkumasta.
Sitä ajatusta en enää kestänyt. Olin nähnyt Bellan vedessä kalpeana, liikkumattomana, hiukset villiintyneinä hukkuneiden kasvojen ympärillä. Pinkaisin juoksuun ja hain katseellani kallionkielekettä, sitä samaa, miltä Sam, Embry, Paul ja Jared olivat hypänneet. Onneksi olin nopea ihmishahmossakin, joten pääsin kalliolle muutamassa sekunnissa. Juoksin mielipuolisena ja kyynelsilmin kielekkeen reunalle. Kun olin vihdoin tavoittelemassani paikassa, vaivuin polvilleni ja huusin. Kyyneleet olivat sokaisseet silmäni. Valtava suru vyöryi ylitseni ja teki kaiken muun mitättömäksi.
Nopeasti, ennen kuin Sam tai joku muu ehtisi tulla, vetäisin housuntaskustani puukon ja puristin sitä nyrkissäni. Kuulin takaani ääniä vaimeana kaikuna. Naisen äänen ja puiden havinaa tihkusateessa. ”JACOB!”
En viitsinyt välittää äänestä, vaan tuijotin aaltoihin näkemättä mitään.
”Jacob.” , nyt ääni tuli ihan läheltä ja jokin painui olalleni.
Huokaisin syvään ja painoin käteni ohimolleni.
”LEAH! Minä olen jo monta kertaa kieltänyt sinua puuttumasta asioihini. Tästä on jo puhuttu….”
Minut valtasi jo useampaa kertaa tänään déjá vu-tunne. Taas Leah tuli ärsyttämään minua.
Leah ei sanonut mitään vaan istui viereeni käsi yhä olallani.
”Minä ymmärrän, miltä sinusta tuntuu. Minutkin on hylätty.”
”Ei se sellaista ollut.” , jupisin poispäin Leahista kääntyneenä.
Leah nappasi puukon kädestäni ja tunki sen nopeasti taskuunsa. En viitsinyt väittää vastaan, sillä en jaksanut nyt tapella Leahin kanssa. Samilla kiristäminen oli vanha juttu, joten tyydyin huokaisemaan syvään. Leah taputti selkääni.
Hetken päästä Leah kysyi:
”Oletko jo rauhoittunut?”
”En.”
Taas hetken hiljaisuus.
”Mitä hittoa olet tehnyt moottoripyörällesi? Näin sen teidän pihassa…”
”Minä vain en jaksanut viedä sitä talliin.” , valehtelin pokkana siihen sävyyn, etten haluaisi enää puhua asiasta.
”Voitaisiin mennä ajamaan moottoripyörillä.” , Leah vinkaisi. ”Tietysti jos haluat.”
Nostin katseeni maasta Leahin silmiin. Ruskeat silmät. Aivan kuin…
”Okei.” , myönnyin ja nousin ylös yllättävän itsevarmana.
Leah tarttui hymyillen käteeni ja lähdimme kävelemään kohti punaista taloa metsän takana.