Recall
Pimeä yö, pimeä kuja. Hento, kirpeä tuuli kuljettaa mukanaan tuoksuja, jotka saavat veden herahtamaan kielelleni. Ihmisten ajatukset virtaavat päässäni. Tuhannet ajatukset, joita saatan lukea kuin avointa kirjaa. Mikään ei ole minulle mahdotonta. Kukaan ei voi olla tuntematta syyllisyyttä, toivomatta, että olisi tehnyt jotain toisin. Ei, kun minä metsästin. Avasin silmäni, sillä tiesin tasan tarkkaan kenen syyllisen veri virtaisi seuraavaksi suonissani.
“Se oli hänelle aivan oikein.”
Punaiset silmät kiiluvat. Terävät kulmahampaat paljastuvat.
“Minun vaimoani ei pidä vokotella.”
Äänettömät, nopeat askeleet. Myötätunto katoaa.
“Mitä pitäisi muka katua?”
Paholainen on vapaana.
Veri virtasi suussani, makeana, viettelevänä. Vieden mennessään. Mies ei ehtinyt tuntea kauhua, kipua. Hän sai ansionsa mukaan. Ihminen ei ole mitään rinnallani. Verenhimo, se ajoi minua eteenpäin. Väärin, tiesin, että Carlisle ei haluaisi minun tekevän näin. Minä en vain voinut olla kuten hän. Minä en silti tappanut ketään viatonta. Oikeastaan, kukaan ei ollut viaton. Kaikki olivat viallisia, itsekkäitä ja tekivät pahaa. Jotkut vain toisia enemmän. Maailman täydellisinkään ei ollut täydellinen. Kukaan ei ollut. Minä kaikkein vähiten.
Jätin miehen ruumiin makaamaan kadulle. Kuin kuolevainen, kävelin pois paikalta, toiselle pimeälle kujalle. Tuuli leikitteli hiuksillani, ajatukset valtasivat pääni. En voinut sulkea niitä pois, vaikka halusinkin. Ne vain virtasivat päässäni, enkä jaksanut tarttua mihinkään.
Kuulin nyyhkytystä. Hiljaista, epätoivoista. Näin kujan päässä, pimeässä, tytön. Tyttö oli kietonut kätensä polviensa ympärille, haudannut kasvonsa polviinsa. Ruskeat hiukset olivat sekaisin, tuoksuivat omituiselta. Tytön jalat olivat paljaat. Tyttö näytti kaikin puolin epätoivoiselta, sekavalta. Silti, tämän nuoren naisen ajatukset olivat selvät. Tahdon kuolla. Antakaa minun kuolla. Haluan vain pois tästä maailmasta.
Kävelin tytön luokse, kyykistyin hänen tasolleen. Hän ei kuullut minua. Jokin tuossa tytössä sai kadotetun inhimillisyyteni nousemaan pintaan. Tunsin halua auttaa tuota tyttöä, joka halusi kuolla.
“Hei”, sanoin hiljaisella äänellä. Tyttö nosti päänsä, kavahti. Tytön siniset silmät katsoivat minua, mutta ei kauhuissaan. Silmät punersivat itkemisestä, huulesta vuosi verta. Tytön vaatteet olivat riekaleina. Huomasin tytön tärisevän kylmästä. Hän oli likainen, hieman nokinen, tuoksahti hienoisesti savulta. Ja mintulta. Tyttö tuoksui mintulta, suloiselta, viettelevältä.
“H-hei”, tyttö vastasi hennolla äänellä. Hän katsoi minua, kuin tietäisi kuka olen, mikä olen. Hän tiukensi otettaan polviensa ympärillä.
“Mikä sinun nimesi on?” Minun ei olisi tarvinnut kysyä. Olisin voinut vain selvittää hänen nimensä hänen mielestään. Minä en vain halunnut. Halusin olla inhimillinen, ihminen. Auttaa häntä.
“Lisa. Kuka sinä olet?” tyttö vastasi. Hän katsoi häkellyttävän suoraan silmiini. Vaikka silmäni olivat punaiset ja näytin varmasti pedolta. Sellaiselta, joka olin. “Edward”, sanoin. Lisa hymyili hieman. Ihmeellistä. Halusin poikani nimeksi Edward.
“Sinä et ole ihminen, Edward”, Lisa totesi. Hän katsoi minua intensiivisesti, pelkäämättä vähäänkään. Ikään kuin hän tietäisi, mitä tuleman piti. Yksinäinen kyynel vieri hänen likaista poskeaan pitkin.
“Ei, en ole ihminen, Lisa.” Ojensin käteni pyyhkiäkseni kyyneleen pois. Lisa hymyili kaunista hymyään. Hän oli kaunis, vaikka hän näytti piestyltä. Häpäistyltä. Lisa irrotti otteensa polvistaan, nosti päätään hieman ylemmäs. Näin pitkän, verisen juovan hänen kaulassaan. Veren viettelevästä tuoksusta huolimatta en halunnut satuttaa Lisaa. Minä en halunnut tehdä hänelle mitään pahaa.
Istuin hänen viereensä, hitaasti, etten pelästyttäisi häntä. Lisa tärisi yön kylmyydestä. Hän painoi katseensa maahan. Hän halusi kärsiä. Kuolla. Kiedoin käteni hänen ympärilleen, vedin kylkeäni vasten, yritän lämmittää häntä. Olen kuin jää, kylmä, enkä varmasti auttanut Lisaa yhtään. Kuitenkin Lisa nojautui minua vasten. Mintun tuoksu voimistui, se peitti savun ja noen kitkerän tuoksun. En saisi tehdä näin.
Kosketin Lisaa leuan alta, kohotin hänen kasvojaan niin, että hän katsoi minua suoraan silmiin. Hyväilin sormellani hänen poskeaan.
“Sinun ei pitäisi tehdä noin, Edward”, Lisa kuiskasi, “minä en ole hyvä ihminen.”
“Onko kukaan hyvä ihminen, lopulta?” kysyin. Lisa hymyili surumielisesti, pudistellen päätään pienoisesti. Kyynel seurasi toistaan, mutta pyyhin jokaisen niistä pois. Lisa sulki silmänsä.
“Sinä tiedät, mitä minä olen tehnyt. Minä tiedän kuka sinä olet ja mihin sinä kykenet, Edward”, Lisa kuiskasi kyyneleen vieriessä poskea pitkin. Mustat silmänripset kimaltelivat kyynelistä märkinä.
“Lisa, älä”, kuiskasin hiljaa hänen korvaansa. Mieleeni virtasi ajatuksia, Lisan ajatuksia kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt.
Mustahiuksinen, keski-ikäinen mies seisoo edessäni puristaen parivuotiaan pojan käsivartta. Käteni tärisevät, sydämeeni koskee.
“Päästä irti pojastani!” huudan miehelle. Mies hymyilee paljastaen likaiset, keltaiset hampaansa.
“Hän on minun poikani, minun Jonathan. Hän ei ole sinun, saatanan huora”, mies sylkäisee. Poika vapisee pelosta, sydämeeni sattuu enemmän. Kyyneleet vierivät polttavina poskiani pitkin. Mies ei pelkää minua, vaikka tähtään häntä aseella. Valmiina tappamaan.
“Hän on Edward. Minun poikani, minun Edwardini. Hän ei ole kuten sinä”, ääneni vapisee, kun yritän epätoivoisesti saada poikaani takaisin. Mies nauraa. “Mitä annettavaa sinulla olisi pojalle, huora? Olet typerä tytönheitukka, et edes täysi-ikäinen. Sinulla ei ole mitään”, mies sanoo, varmana, syyttävänä. “Minulla on rakkaus”, kuiskaan. Hän kuulee sen, poika kuulee sen. Poika katsoo minua peloissaan. Poika pelkää tuota miestä, hän haluaa minun syleilyyni. Näen sen hänen silmistään. Minä synnytin ja hoivasin poikaani, vaikka olin itsekin vielä lapsi. Minä rakastan ja teen kaikkeni Edwardin eteen. Minun rakkaan poikani. “Rakkaus! Se ei ole mitään. Sinä et saa poikaa niin kauan kuin minä elän!” mies huusi, nauroi päin kasvojani. Jokin sisälläni liikahti. Raivo, rakkaus, kaikki se viha miestä kohtaan sekoittuu varmuudeksi. Näen vain miehen, miehen rinnan, sen kohdan, jossa sydämen tulisi olla. Näen enää aseeni. Painan liipaisinta. Luoti lentää, osuu mieheen. Mies kaatuu, nauru tyrehtyy. Poika painaa kädet korvilleen, alkaa itkeä. Olen sekaisin. Hoipun pojan luokse, halaan häntä. Poikani itkee itkemistään, kastelee riekaleisen paitani.
“Edward, sinulla ei ole mitään hätää. Äiti pitää sinusta huolta”, kuiskin pojan korvaan. Poikani halaa minua, ripustautuu kaulaani. Pudotan aseen, se kalahtaa lattiaa vasten. Miehiä ryntää sisään ovesta. He näkevät miehen ruumiin, minut ja poikani, aseen. He repivät meidät erilleen, huutavat, että en näe poikaani enää koskaan. He kutsuvat minun Edwardiani Jonathaniksi. He ovat pahoja, he aikovat ryöstää minun rakkauteni, elämäni tarkoituksen. Varastan eräältä vaaleahiuksiselta, viiksekkäältä mieheltä aseen ja ammun Edwardiani pitelevää miestä. Poikani itkee lohduttomasti, painaa käsiään korville. Minun kimppuuni hyökätään. Olen alakynnessä ja tiedän, että he vangitsevat minut ja vievät Edwardini pois. Kasvattavat hänestä hirviön. Sen miehen kaltaisen.
Tähtään poikaani aseella. Näen pelon silmistä, vapisevan kehon, saatan kuulla hiljaisen pyynnön huulilta. Minun poikaani he eivät tule saamaan. Ikinä. Painan liipaisinta, tapan oman poikani itsekkyydestä. Pudotan aseen. Minut lukitaan taloon, se poltetaan. Silti, joku pelastaa minut viime hetkellä. Ennen kuolemaani.
Lisa itki hillittömästi. Hän tärisi ja tiesi mitä sain juuri tietää. Väistämättömän. Jos voisin itkeä, itkisin Lisan puolesta. Hän menetti kaiken.
“Älä itke, Lisa, älä”, kuiskaan ja sivelen hellästi hänen poskiaan. En tahdo, että hän kärsii.
“M-minä t-tapoin oman p-poikani. Olen h-hirviö, Edward”, Lisa kuiskaa. Puristin häntä kevyesti. Haluaisin saada hänet unohtamaan kaiken pahan. Hän ei ole paha. En halunnut uskoa niin. Silitin hellästi hänen selkäänsä, yritin saada hänet rauhoittumaan.
Pimeä korostaa hiljaisuuttamme. Lisa niiskuttaa joskus. Näen hänet selvästi, hengitän hänen hiuksiensa tunkkaista tuoksua. Savun ja noen kitkerä haju on peittänyt Lisan suloisen tuoksun. Kitkerä, tunkkainen haju polttelee sieraimiani, mutta samalla se kiehtoo, vetää minua puoleensa. Likainen, sotkettu, nurkkaan ahdistettu. Halusin antaa Lisalle hänen poikansa takaisin. Haluaisin nähdä, kuinka Lisa syleilisi rakastavasti poikaansa, itkisi onnesta. Lisa on nuori ja silti kokenut, enemmän kuin jotkut kokevat koko elämänsä aikana.
Lisa kohotti päätään niin, että hän katsoi suoraan silmiini. Silmät punersivat, olivat hieman turvoksissa, mutta sinisissä silmissä oli häkellyttävän suora, varma katse. Lisa katsoi minua pitkään, tarkkaili, ennen kuin sanoi sanaakaan.
“Edward”, hän sanoi hitaasti, “tapa minut.” Lopetin hengittämisen, jähmetyin paikoilleni. Katsoin hänen silmiinsä, etsin niistä jotain, mitä en löytänyt. Lisa halusi kuolla, mutta minä en halunnut tappaa häntä. Kerrankin niin päin.
“En”, kuiskasin ja pudistin samalla päätäni. Minä olin hirviö, tapoin ja join janoni sammuttamiseksi, mutta Lisaa en vahingoittaisi.
“Pyydän, anelen, teen mitä ikinä tahdot, Edward, jos vain annat minun kuolla”, Lisa henkäisi, “minulla ei ole mitään syytä elää enää.”
“Lisa”, kuiskasin anelevasti, “älä.” Lisa pudisti päätään hiukan. Hän katsoi minua päättäväisesti, mutta silti niin anelevasti.
“Anna minun olla viimeinen. Palaa kotiin, he kaipaavat sinua, minä tiedän”, hän kuiskasi, nojautuen lähemmäs minua. Häkellyin hänen sanoistaan. Tapasin hänet ensimmäisen kerran tänään ja hän tuntui tietävän kaiken minusta. Epäusko taisi näkyä silmistäni, sillä hän hymyili minulle hieman.
“Minä tiedän, Edward. Palaa heidän luokseen, tahdot sitä itsekin”, hän siveli vuorostaan minun poskeani. Hänen sormensa hivelivät poskeani, silmäkulmaani, huuleni kaarta.
“Anna minun olla viimeinen.” Kuiskaus kaikui hiljaisena, suloisena mielessäni. Minä en halunnut tuhota hänen elämäänsä, mutta hän ei halunnut jatkaa enää. Kompromissia ei voinut edes ajatella, sillä se olisi välimuoto elämän ja kuoleman välissä. Kuolemattomuus. Asia, jota en tekisi ikinä. Voin tappaa kylmäverisesti, mutta en muuttaisi ketään kaltaisekseni. Tämä oli liian hirveää yhdellekään. Varsinkaan Lisalle. Kompromissia ei ollut ja jos minä en lopeta hänen elämäänsä hän etsii toisen keinon. Voisin antaa hänen kuolla käsivarsillani, mahdollisimman kivuttomasti.
Lisa hyväili poskeani, katsoi minua tutkimaton ilme kasvoillaan. Hymyilin epätoivoisesti hänelle.
“Minä tiedän ettet sinä ole hirviö Edward. Anna minun olla viimeinen ihminen, muuta en pyydä”, Lisa kuiskasi, katsoen minua rauhoittavasti. Suljin hänet tiukkaan syleilyyni, suukotin päälakea, nuuhkaisin hiuksia. Hänen sanansa kaikuivat päässäni. Miten hän pystyikään tietämään, mitä minä halusin? Mitä minä tarvitsin? Toisaalta, en halunnutkaan tietää. Joidenkin asioiden oli vain tarkoitus pysyä salassa. Lisa antoi minulle hetken rauhan, sai minut tuntemaan itseni ihmiseksi, joksikin muuksi kuin verta imeväksi hirviöksi. Hän sai minut tuntemaan oloni jotenkin... onnellisemmaksi. Omituista, sillä Lisa oli surullinen, halusi kuolla ja silti minä tunsin oloni paremmaksi.
“Edward, minulla on hyvä olla tässä. Sinun sylissäni on niin turvallista, raukeata”, Lisa kuiskaili rintaani vasten. Hänen lämmin hengityksensä kutitteli paljasta ihoani.
Haluaisin niin kovasti pysäyttää ajan, olla tässä ainiaan, pidellä Lisaa sylissäni, antaa hänen tuoksunsa valloittaa minut. Sillä tällä hetkellä Lisa oli kaikki mitä tarvitsin. Lisa piti pimeän poissa. Ei elämän suuri rakkaus, joka pyyhkäisee taivaalle kirkkaan komeetan lailla peittäen kaiken pimeyden valollaan. Ei, Lisa oli pikemminkin enkeli, langennut enkeli, joka pudotettiin pilvensä päältä, jonka siivet katkottiin yhden virheen takia. Hänen kauneutensa tahrattiin noella, hänet yritettiin tuhota. Langenneelle ei ollut sijaa taivaan valtakunnassa. Ei enkelille, ei vampyyrille. Langennut enkeli, jonka heikko valo ajoi pimeyden hetkeksi ympäriltäni.
Eniten ihailin Lisaa rohkeudesta. Hän ei pelännyt minua, ei yhtenäkään hetkenä, jonka olin hänen seurassaan. Hän oli ainoa, jonka seurassa saatoin olla normaalisti, kuten silloin, kun olin ihminen. Hänen kosketuksensa, hänen tuoksunsa, ne eivät ajaneet minua hulluuden partaalle janosta. Hänen verensä, en halunnut koskea siihen. Halusin pitää Lisan itselläni, lohduttaa häntä ja tarjota elämän. Suojelisin häntä maailman pahuudelta, antaisin hänelle kaiken, mitä hän haluaisi ja enemmän. Lisasta tulisi maailman onnellisin langennut enkeli.
Valehtelin itselleni, kun uskottelin, kuvittelin elämää, jossa Lisa hymyilisi kaunista hymyään, nauraisi, olisi minun. Halusin pitää Lisan itselläni, jotta voisin aina tuntea itseni näin inhimilliseksi. Se olisi kuitenkin väärin. Lisa ei tulisi olemaan onnellinen koskaan, ei minun kanssani. Lisa itkisi, hänen silmissään tulisi aina olemaan surumielinen katse, hän katselisi kaukaisuuteen huulet väristen. Minä en ollut se Edward, jonka hän halusi. Ilman poikaansa Lisa ei olisi onnellinen, vaikka kuukausien jälkeen näkisinkin hänen hymyilevän, saisin hänet nauramaan, se olisi lumetta. Kaunista lumetta, joka pettäisi. Hän ei olisi tahdostaan huolimatta onnellinen, hänen sydämensä vetäisi sen ainoan luokse, jota hän kykenisi rakastamaan.
Rakkautta, sitä on olemassa monenlaista. Minä rakastin Lisaa omalla tavallani. Hän sai minut tuntemaan itseni jälleen ihmiseksi, hän sai minut hymyilemään, tuntemaan itseni onnelliseksi pimeydessäkin. En rakastanut Lisaa kuten voisin rakastaa. En tuntenut palavaa halua suudella häntä, tiesin, että voisin elää ilman häntä. Ajatus siitä, että jatkaisin elämääni ilman häntä kirpaisi kipeästi, mutta ei nujertanut, murtanut.
Ja Lisa, hän rakasti poikaansa. Sekin oli erilaista rakkautta, hän rakasti poikaansa, koska poika oli hänen koko elämänsä. Hänen kaunis lapsensa, viaton. Rakastin Lisaa, kuten sisarta. Halusin hänen olevan onnellinen, hymyilevän ja nauravan. Hän sai minun oloni tuntumaan paremmaksi. Me emme olleet toistemme rakastajia, olimme jotain muuta. En voisi teljetä Lisaa häkkiin, kuten lintua. En, vaikka haluaisin. Se tuhoaisi lopulta hänet, sillä ilman sydäntä ei voi elää. Lisan sydän tulisi aina olemaan siellä, missä hänen poikansakin. Enkä minä voisi tuoda hänen poikaansa ikinä takaisin, kukaan ei voisi.
Siltikin, että tiesin, mikä olisi oikein, en pystynyt siihen. Pelkäsin, en halunnut päästää hänestä irti, antaa hänen mennä. Kerrankin epäröin tehdä sen, mikä olisi todella oikein. Minua satutti ajatuskin siitä, että en voisi pidellä Lisaa sylissäni.
“Edward?” Lisan hento ääni havahdutti minut. Hän katsoi minua suoraan silmiin. Silmät punoittivat ja kasvot olivat hieman nokiset, mutta katse, se kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. “Nyt on aika.”
Kolme sanaa, joita en haluaisi kuulla. Vastalauseet pyyhkiytyivät mielestäni, kun Lisa tuli vielä lähemmäs minua. Hän istui sylissäni, kiinni minussa, katsoen suoraan silmiini. Kädet kiedottuina niskani taakse hän valoi minuun varmuutta katseellaan. Päättäväinen, voimakas, vahva. Hän hengitti tuskin ollenkaan. Hengitin kerran syvään sisään ja ulos. Suljin silmäni. Painoin huuleni hänen kaulalleen, suutelin sitä kerran. Lisan hengitys tiheni, sydän löi aavistuksen nopeampaan tahtiin. Hänen sydämensä ei lyönyt kiivaasti, kuten niiden, jotka olin tappanut. Hänen sydämensä löi rauhalliseen, lähes levolliseen tahtiin. Valmiiseen. Pitelin hänestä hellästi, mutta silti niin lujasti kiinni. Hengitin syvään kerran.
Upotin terävät kulmahampaani hänen pehmeään ihoonsa. Syvälle. Ensimmäiset pisarat saivat minut janoamaan lisää, mutta eivät hulluuden partaalle. Voisin lopettaa. Lisa voihkaisi, kivusta, en tiedä. Hän hengitti kiivaasti, sydän löi nopeampaan tahtiin. Join hänen vertansa. Hänen verensä maistui mintulle ja ruusuille, suloiselle.
Lisan ote minusta kirposi, hänen sydämensä sykki enää hyvin hitaasti, hengitys melkein kokonaan loppunut. Lisa päästi viimeisen äänensä. En saanut sanasta selvää. Lopulta, kun join viimeisen pisaran, hänen sydämensä pysähtyi. Lisa oli velttona, kalmankylmänä sylissäni. Puristin hellästi häntä minua vasten, vedin viimeisen kerran hänen tuoksuaan sisääni. Nyt hän sai levon.
Nostin hänen ruumiinsa syliini, kävelin hitaasti, aivan kuin ihminen. Kävelin aamun sarastaessa metsään, metsästä autiolle niitylle. Aurinko sai minut kimaltelemaan kuin timantit. Laskin hänen ruumiinsa maahan. Kaivoin kuopan nopeasti, yhdessä lyhyessä hetkessä. Laskin hänen kauniin ruumiinsa kuopan pohjalle, katsoin vielä viimeisen kerran hänen kasvojaan. Hänen sanansa kaikuivat mielessäni, silmäni kostuivat. En voinut itkeä, mutta jos voisin, kyyneleet valuisivat marmorisia poskiani pitkin.
Peitin hänet, heitin multaa hänen päällensä. Etsin metsästä sopivan muotoisen, suuren kiven. Kaiversin siihen hänen nimensä ja kuolinpäivän. Viimeiset sanat, jäähyväiset. Hän sai viimeisen leposijan, jonka hän ansaitsi, kauniilta niityltä auringon säteiden valaisemana.
* * *
Toteutin Lisan viimeisen toiveen. Annoin hänen olla viimeinen ihminen, jonka tapoin. Kun näin, tapasin Bellan ensimmäisen kerran halusin tappaa hänet, juoda kuiviin. Hänen verensä houkutteli minua niin paljon, hirviö sisällänsä yritti saada vallan. Minä kerroin muille, ja myös Bellalle, myöhemmin, että en tehnyt sitä, koska olisin paljastanut perheeni. Toki se oli yksi syy, mutta se syy, miksi en todella tehnyt sitä, oli Lisa. Minä lupasin Lisalle enkä minä aikonut pettää sitä. Tappamalla Bellan olisin särkenyt oman sydämeni, mutta myös muuttunut takaisin siksi hirviöksi, jonka lukitsin lukkojen taakse sisimpääni Lisan kuoleman jälkeen.
Mikä esti minua kertomasta perheelleni ja Bellalle Lisasta? En ole varma, mutta halusin pitää hänet itselläni. En halunnut heidän tietävän hänestä, joka muutti minua niin paljon ja sai minut tuntemaan itseni enemmän ihmiseksi kuin kukaan muu koskaan. Eräs syy voi olla myös mustasukkaisuus. Kai minä pelkäsin, että kertomalla Lisasta saisin Bellan luulemaan, että rakastin Lisaa samalla lailla kuin häntä. Vaikka heitä ei voisi koskaan verrata toisiaan aivan kuin ei rakkauttanikaan kumpaakaan kohtaan. Halusin antaa Lisan levätä rauhassa, elää vain minun muistoissani.
Se yksi yö pimeällä kujalla, se yksi tyttö, oli minun kotiinkutsuni, käskyni. Minä uskon, että jokainen, joka lähtee kotoaan maailmalle kokee kotiinkutsun joskus. Oli se viimeiselle hetkellä tässä maailmassa tai melkein heti lähdön jälkeen. Toiset saavat mahdollisuuden muuttua, toiset eivät. Minä sain. Carlisle ja Esme ottivat minut takaisin kotiin kuin tuhlaajapojan. Tavallaan minä olinkin tuhlaajapoika.
Sanoi kuka tahansa mitä tahansa minä olin hirviö. Aina, tavalla tai toisella. Vaikka enää en tappanut ihmisiä janoni sammuttamiseksi minussa asui se hirviö, joka heräsi aina joskus piinaamaan minua. Jokaisessa asui hirviö, vampyyreillä hirviö vain pääsi valloilleen erilailla, voimakkaammin kuin ihmisillä. Sekin voimistui aivan kuten kaikki aistimme ja voimamme. Jokainen, joka satuttaa toista on hirviö. Satutit sitten läheistäsi tai vihamiestäsi, sinä satutit jotakuta. Minusta pahimman hirviön teki se, että minä satutin sekä läheisiäni että vihamiehiäni. Huono tekosyy on se, että tein sen rakkaitteni takia.
Juuri nyt, minä tunsin itseni vähemmän hirviöksi kuin vuosiin.
the end.