Askeleet kaikuivat autiolla käytävällä. Auringon valoa tulvi suuresta, koristeellisesta ikkunasta. Ulkona lapset leikkivät, juoksentelivat ympäriinsä innoissaan siitä, ettei tänään ollut koulua. Äidit keskustelivat keskenään ja miehet rentoutuivat kotona; jokainen keskittyi vain nauttimaan elämästä tänä kauniina sunnuntai aamupäivänä. Jokainen minua lukuun ottamatta. Olihan minullakin vapaapäivä, kuten monena muunakin päivänä, mutta en nauttinut yhtenäkään päivänä. En sen jälkeen kun synnyin uudestaan.
Se on vain niin omituista. En ole päässyt hänestä yli, vaikka siitä kaikesta on jo yli kaksisataa pitkää vuotta. En ole nukkunut näinä vuosina ollenkaan, vain miettinyt ja surrut häntä ja elämääni. Kadehdin niitä, joilla on se joku, joku joka kuiskii helliä sanoja korvaan, rutistaa rintaansa vasten ja saa kaikki huolet unohtumaan. Ehkä tämä on sitä tosi rakkautta - rakkautta, jota eivät vuodetkaan saa laantumaan, painumaan unholaan. Ei, vaikka toinen on jättänyt tämän maailmaan. Se vain kulkee mukana, vaikka sydänkään ei lyö.
Rakkaus on muutenkin hyvin kummallinen asia. Laaja, yksityinen. Sanotaan, että rakkaus on suurin voima maailmassa. Niin lukee raamatusta, Jumala on niin sanonut. Rakkaus menee uskon ja toivonkin yli. Mutta ei se voi pitää paikkaansa. Jos rakkaus on suurin voima maailmassa, miksi se särkyy niin helposti? Miksi se satuttaa niin monia, nytkin? Rakkauden väliin voi helposti astua, sen voi särkeä, talloa jalkoihinsa. Ja sillä, jolle joku on luovuttanut sydämensä on oikeus tehdä sillä mitä haluaa. Tuhota, murskata. Pudottaa meren tyrskyihin, viedä mukanaan taivaaseen, josta ei sitä takaisin saa. Niin kuin minun sydämelleni kävi. Ja silti, kaiken sen tuskan jälkeen, minkä rakkaus tuottaa, hetkeäkään ei vaihtaisi pois. Ei edes sitä tuskaa, kunhan saisi nähdä toisen hymyn ja tuntea toisen taas ihollaan suutelemassa huolet pois. Rakkaus on ihanin sekä kamalin asia maailmassa. Ihanampi kuin taivas, kamalampi kuin helvetti.
Silti minä rakastan vieläkin, niin monen tuskaisen vuoden jälkeen. Vaikka rakkaastani ei ole edes tuhkia jäljellä.
Huokaisin ja väistin sulavasti vasemmalle ikkunasta kajastavaa auringon valoa. Aurinko on kaunis ja lämmin, mutta eihän minulla tietenkään ole oikeutta kävellä auringonvalossa ja antaa valon hivellä piirteitäni. Ei, ellen haluaisi kaikkien tietävän mikä minä olen. Mikäli halusin selvitä hengissä.
Ihmettelen usein, miksi en ole tehnyt jo jotain, että elämäni päättyisi. Niin kuin se Edward yritti, kun luuli sen ihmistytön kuolleen. Tiedän, että muut Volturit surmaisivat minut silmääkään räpäyttämättä, jos olisin aikeissa paljastaa todellisen luontomme. Minusta ei vain ollut siihen. Ylpeyteni, pelkuruuteni ja myös rakkauteni estivät minua tekemästä sitä. Mitä hän sanoisi, jos saisi tietää minun tapattaneen itseni? Pelkäsin myös sitä tuskaa, suunnatonta tuskaa, jonka kuoleminen tuottaisi. Olin osa Volturien perhettä ja pettureita ei kukaan sietänyt. Kaikkein vähiten Marcus. Kituisin viikkoja, ehkä vuosia, ennen kuin Volturit todella päästäisivät minut tuskistani. Eikä Janen voimien kanssa ollut leikkimistä. Ei, vaikka omanikin olivat pelottavat. Olin valmis kestämään särkyneen sydämen ja sen aiheuttamat tuskat, mutta en suostuisi Volturien kidutettavaksi.
Saavuttuani vastaanottoaulaan, Giannan tekopirteä ääni tervehti minua. Soin hänelle pikaisen hymyn, sillä en ollut juttutuulella. Ja Giannalla tunnetusti riitti jutusteltavaa. Gianna oli ajoittain oikea maanvaiva, eikä häntä tuntunut ärsyttävän mikään. Tyhmä hän oli, se oli aivan varmaa. Kuka täysjärkinen nauraa kihertää päivästä toiseen verenhimoisten vampyyrien keskellä ja vielä toivoo, että saisi joku päivä liittyä heihin? Ei kukaan täysjärkinen. Gianna oli ainoastaan tyhmä ja tekopirteä kiipeilijä, joka ei tajua lähteä ennen kuin kohtaa loppunsa. Edes Aro, joka etsii innokkaana uusia ihmisiä ja vampyyrejä joukkoonsa, ei odota Giannalta mitään. Ei Giannassa ole mitään erikoista.
“Miten aamupäiväsi on sujunut? Haluaisitko jotakin?” Gianna kyseli liiankin innokkaana vihreät silmät säihkyen. Katsoin häntä suoraan silmiin; porasin punertavien silmieni katseen häneen ennen kuin vastasin.
“Kiitos en.” Tylysti, arvokkaasti vastattu. Giannan tulisi käsittää se, että en kaivannut hänen typeriä puheitaan. Hankkisi aivot.
“Marcus haluaa tavata sinut mahdollisimman pian. Alakerrassa, hän sanoi”, Gianna laulaa liversi. Nyökkäsin.
Alakerta. Kukaan ei sanonut ääneen, mitä alakerrassa on. Kukapa haluaisi myöntää, että luvattoman kauniin rakennuksen alakerrassa sijaitsee tyrmät, joissa kidutetaan ja kuulustellaan? Eivätkä kuulustelut tapahdu mitenkään lempeästi. Ehei.
Voltureilla oli siis jälleen kerran hampaissaan vampyyri, joka ei ollut noudattanut heidän sääntöjään. Tai ainakin he epäilevät ettei. Sillä jos he olisivat varmoja, minua ei tarvittaisi.
Sillä minä esiinnyin jälleen kerran osassa, jota kukaan ei halua näytellä.
Mukulakivilattia kaikui, kun astuin himmeästi valaistuun huoneeseen. Kylmät väreet kiirivät selkäpiitäni pitkin ja saivat minut varuilleen. Ikinä ei voinut olla liian varovainen alakerrassa.
Marcus seisoi puuoven edessä henkivartijoidensa vahtiessa häntä vähän matkan päässä. Henkivartijat olivat Caiuksen suunnattoman typerä idea. Laiskuuttaan hän oikeastaan henkivartijat palkkasi; hän ei jaksanut olla varovainen tai taistella itse, jos hänen kimppuunsa hyökättiin. Marcus tervehti minua pikaisella nyökkäyksellä, ennen kuin kertoi tietonsa.
“Hän ei ole kertonut nimeään, eli ainoastaan hänen rikkeensä tiedetään. Hän on koonnut vampyyrejä meitä vastaan. Hänellä ei ole erikoiskykyjä, joten voit olla huoleti. Selvitä kuka hän on ja missä hänen kokoamansa kapinalliset ovat. Meidän kohtalomme on sinun varassasi.” Tehtävänäni oli siis hankkia tiedot keinolla millä hyvänsä. Marcuksen katse kertoi, että hän luotti minuun. Nyökkäsin ja avasin oven.
Huone oli kirkkaasti valaistu ja sen toisella puolella seisoi valkoistakin valkoisempi vampyyri. Mies. Hänellä oli lyhyet mustat hiukset, jotka sojottivat eri suuntiin. Silmätkin olivat mustat, hyvin mustat. Ne tihkuivat mustuutta, itsevarmuutta. Ne haastoivat minut.
“Vai lähettivät ne pelkurit naisen luokseni. Voi miten huomaavaista.” Vampyyrin ääni oli matala, karhea. Tuo kehtasikin pilkata minua jo pelkällä äänensävyllään; hän aliarvioi minut jo ensisilmäyksellä. Hän uskoi niin vakaasti itseensä, että uskoi pääsevänsä vapaaksi täältä ja ehkä vielä saamaan pari vampyyriä lisää joukkoihinsa. Hän inhotti minua, sillä hän oli juuri niitä, jotka aliarvioivat naiset. Vaikka nämä olisivat vampyyrejä, voimakkaita ja voisivat saada tämän polvilleen eteensä yhdellä lauseella. Ja silti hän kiehtoi minua. Kapinallinen, joka ei halua elää Volturien sääntöjen mukaan. Tosin, olin sääntöjen puolella. Ihmiset eivät saisi tietää meistä. Paitsi yksi.
“Tehdään tämä yksinkertaisesti ja nopeasti. Vastaat kysymyksiini rehellisesti niin sinuun ei satu. Ainakaan paljoa”, sanoin tyynesti, arvokkaasti, haastaen hänet. Hän nauroi matalaa naurua irrottamatta hetkeksikään katsettaan minusta.
“Yritä.” Katsoin häntä suoraan silmiin, lukitsin katseeni hänen katseeseensa. Puristin sormeni nyrkkiin ennen kuin aloitin.
“Mikä sinun nimesi on?” Aloitin helpoimmasta, vaikka tiesin, ettei hän vastaisi edes tähän. Tiesin tästä tulevan vaikeaa ja minulle vaikeaa olematta lopettamasta. Lahjani kantaminen ei ollut helppoa.
“Arvaa”, hän sanoi ennen kuin hänen kehonsa tärisi. Kivusta, tuskasta. Hän ei voinut irrottaa katseettaan katseestani, koska olin lukinnut sen. Tämä loppuisi vasta kun minä niin päättäisin. Hänen suustaan purkautui parahdus; hänen ihoonsa ilmestyi pitkiä punaisia juovia.
“Paris”, hän sihisi hampaidensa välistä. Hän ei tahtonut kertoa minulle mitään, edes nimeään, mutta ei voinut muuta.
“Tuskin se nyt niin vaikeaa oli, Paris”, hymähdin pirullisesti. Oli aivan pakko.
Jokaisen kysymyksen kohdalla kävimme saman taistelun; hän ei aikonut pettää joukkojaan helpolla, mutta ei voinut muuta. Kukaan ei voinut valehdella minulle eikä olla kertomatta totuutta. Aistin heti, jos joku valehteli minulle. Pelkällä katseella ja ajatuksella totuudesta saan valehtelijan kärsimään päänsä sisällä ja jopa vampyyrin marmorisen ihon verta tihkuville juoville.
Paris huohotti lattialla. Olin juuri vapauttanut hänet katseestani, sillä selvitin kaiken, minkä uskoin Marcusia kiinnostavan. Parisin iho oli verta tihkuvilla juovilla aivan kuin häntä olisi piiskattu ja viillelty. Eikä hänen hengityksensäkään kulkenut aivan normaalisti, vaikka eihän vampyyrin edes tarvitsisi hengittää. Nyt hänen oli pakko.
“Olisi kannattanut olla valehtelematta minulle”, kuiskasin ennen kuin pujahdin sulavasti ovesta ulos raskaan puuoven kolahtaessa kiinni jäljessäni.
Seisoin selkä suorana, päättäväinen, ehkä jopa ylimielinen katse silmissäni. Kätkin jokaisen säälin tunteen Parisia kohtaan, jokaisen ajatuksen ja tunteen, joka ei sopinut Volturille. Caius istui pöydän päässä puhuen Felixin kanssa, varmistaakseen aina välillä kuunteliko joku heitä. Marcus seisoi seinän vieressä. Ilmeettömänä, kuten melkein aina. Aro seisoi edessäni odottava ilme kasvoillaan. Aron silmät janosivat tietoa Parisista ja kapinallisista. Heilautin hiukseni olkapään ylitse.
“Tämä nuori vampyyri on nimeltään...”, aloitin, mutta en voinut jatkaa pidemmälle, koska Aro kohotti kätensä ja pudisti päätään.
“Anteeksi keskeytykseni Heidi kulta, mutta ei näin”, Aro sanoi lempeästi, mutta hänen äänestään saattoi erottaa uteliaisuuden. Uteliaisuuden päästä tietämään jokainen ajatukseni, jonka olen ajatellut. En voinut puistatukselle mitään. Minulla ei olisi vaihtoehtoja. Minulla ei ollut taitoa sulkea mieltäni, turvata se. Aro saattoi lukea minua koska tahansa kuin avointa kirjaa.
Tyhjensin mieleni. Nyt ei saa ajatella. Olen ajatellut jo aivan tarpeeksi. Liikaakin. Varsinkin kiellettyjä ajatuksia.
Aro hymyili - ehkä hän tarkoitti sen rohkaisuksi, mutta minusta se näytti ahnaalta. Aro ojensi kätensä. Minulla ei tosiaan ollut vaihtoehtoa, pakotietä. Vilkaisin Marcusta. Marcuksen ilme oli kireä; uskoin hänen tajunneen jo sen ihmistytön ja Cullenin vierailun jälkeen, että minä en ollut unohtanut. Että ajattelin vääriä, kiellettyjä asioita. Ja oli Marcus miten raakalaismainen tahansa, hän oli aina huolehtinut minusta. Hän opetti minua käyttämään voimaani niin, ettei se satuttanut minua. Hallitsemaan sen. Näiden vuosien aikana Marcus oli jaksanut uskoa minua, tarjonnut niin paljon. Vaikka minä en sitä kaikkea osannut arvostaakaan.
Kosketin Aron kättä. Aro tarttui siihen ehkä liiankin kovaa. Hetki - ja Aro irrotti otteensa. Eikä hänen ilmeessään ollut enää ripaustakaan ystävällisyyttä. Se oli täynnä vihaa, pettymystä. Tällä hetkellä halusin enemmän kuin mitään olla kuin se ihmistyttö; pystyä suojaamaan mieleni, elää omassa maailmassani. Mutta minun kykyni ei ollut suojaaminen, ei, pikemminkin minä olin se, joka sai totuuden selville.
Aro katsoi minua, kuin olisin rutto. Katsoin häntä suoraan silmiin, en vain voinut kääntää katsettani, luopua ylpeästä ulkokuorestani, vaikka juuri nyt minun pitäisi olla polvillani hänen jalkojen juuressa ja anella, että hän säästäisi minut. Miksi valehdella? Minä en anelisi, en ikinä. Aro laittaisi Janen kiduttamaan minua kumminkin, jos ei tappaisi minua saman tien.
“Heidi. Teit erinomaista työtä kapinallisen kanssa, mutta se ei korvaa ajatuksia, joita olet ajatellut. Häpeäisit edes! Et taida edes tajuta, miten loukkaat nyt minua”, Aro sanoi. Hänen äänensä kuulsi sitä kaikkea, mitä näin hänen silmistään ja tiesin, ettei hän valehdellut.
“Et jätä minulle vaihtoehtoa”, Aro kuiskaisi vain minulle katsoen hyvin pettyneenä minuun. Enkä välittänyt siitä pätkääkään. Seisoin selkä suorana, katse kovana, katumatta kaikkia niitä ajatuksia, joita en olisi saanut ajatella. Rakkauttani. Pitäisikö rakkautta hävetä, piilotella? Ei. Minulta ryöstettiin varkain se, jota rakastin, mutta minulla on silti oikeus rakastaa, vaikka se sattuukin niin paljon.
Aro kohotti kätensä, antoi Janelle äänettömän merkin. Minä en suostunut taipumaan, anelemaan, alistumaan. Ammensin voimaa jostakin, jota en ennen ollut tiennyt olemassa. Epävarmuus itsestäni, syyllisyys ja tuska, kaikki se oli tiessään, kun seisoin Aron edessä varmana, kovana.
Suunnaton kipu, tuska valtasi jokaisen solun kehossani. Janen silmät leimusivat, hänen huulensa olivat kaartuneet hymyyn. Tämän hän oli aina halunnut nähdä. Yritin taistella kipua, tuskaa vastaan, jota en ollut ennen kokenut. Kaikki ne kerrat, jolloin luulin kuolevani tuskaan, joka velloi sisälläni ei ollut mitään tähän verrattuna. Lieskat nuolivat sisintäni, puukot iskivät ja tunsin kaiken aikaa liikaa kipua. Vajosin lattialle, kehoni ei totellut minua, menetin mieleni. Kipu oli ainoa, jolla oli enää merkitystä. Se korvensi minua, muunteli minua kuin muovailuvahaa, sai minut kärsimään ja katumaan kaikkea sitä, mistä olin ennen ylpeä. Rakkauteni, kaikki se tuntui väärältä. Veri valui viekkaana paitani alla, värjäsi kaiken punaiseksi, poltti kehollani. Minun ei pitänyt vuotaa enää koskaan verta, olin vampyyri. Silti verta valui sieltä, missä sydämeni pitäisi sykkiä. Verta valui suupielistäni, suussani maistui veri. Minua inhotti, oksetti, koski ja halusin tappaa itseni. Päästä eroon suunnattomasti kivusta, joka vei minulta kaiken.
Jane nautti selvästi kiduttamisestani. En tiennyt olinko kitunut minuutteja, tuntia vai viikkoja - ajalla ei ollut mitään merkitystä. Ei koskaan ollut ollutkaan.
Kipu tärisytti ruumistani, kunnes en tuntenut enää mitään. Turta, tunnoton. Silloin näin hänet. Mustat hiukset liehuivat tuulessa, hymy kareili hänen huulillaan, silmät tuikkivat. Rakkauteni, elämäni. Hän hymyili hymyä, joka sai minut punastumaan, sydämeni hakkaamaan kovempaa. Sydän pamppaili rinnassani, kuulin sen sulosoinnut. Hän ojensi kätensä minua kohti. Tartuin hänen käteensä ja hän veti minut syleilyyn. Painoin pääni hänen rintaansa vasten, haistelin hänen ominaistuoksuaan. Kuinka olinkaan kaivannut sitä. Mantelin tuoksu kutitteli nenääni. Hän kietoi kätensä vielä tiukemmin ympärilleni, painoi kevyen suukon hiuksiini. Kohotin katseeni, katsoin syvälle hänen silmiinsä, upposin niiden vellovaan meren sineen.
Kaikki oli kuten joskus vuosia sitten. Ennen kuin muutuin vampyyriksi, katosin hänen elämästään. Hänen kehonsa huokui lämpöä, lämpöä, joka lämmitti minua. En edes ollut tajunnut palelleeni ennen kuin hän lämmitti minua. Kaikki se tuska, kivut, katosivat, kun sain vain katsoa hänen sinisiä silmiään, hulmuavia hiuksia, kun sain olla hänen lämpimässä, rakastavassa syleilyssään. Olin palannut kotiin.
Hänen huulensa koskettivat omiani, hengityksemme sotkeutuivat toisiinsa kuin kukkien tuoksut niityllä. Sydämeni jätti lyöntejä välistä, jalkani olivat pettää, kun hän kietoi kätensä ympärilleni yhä tiukemmin, suuteli minua. Takerruin hänen niskahiuksiinsa, puristin niistä, raotin suutani. Hänen varmuutensa, lämpö, rakkaus - ne saivat minut unohtamaan kaiken muun. Mitään muuta ei ollutkaan, ainoastaan me kaksi, tässä ja nyt. Ainiaan.
Nenämme hipoivat toisiaan, kätemme vaelsivat toistemme keholla, kielet kietoutuivat toisiinsa. Tätä varten minä elin. Tätä varten kannatti kärsiä. Ihoni huusi kosketuksesta hänen ihoonsa, en halunnut päästää koskaan irti.
Otsamme ja nenämme olivat vastakkain, katsoimme toisiamme silmiin. Hengityksemme oli kiivasta. Hänen silmänsä olivat lempeät, rakastavat, niistä näkyi se sama kaipuu, jonka tunsin itsessäni. Hän hymyili minulle, minä hymyilin hänelle. Millään muulla ei ollut väliä, kuin sillä, että sain olla hänen lähellään, syleilyssään, ihmisenä. En verenhimoisena hirviönä, vaan ihmisenä. Omana itsenäni. Ja hän, hän oli elossa. Muuta ei tarvittu. Vain me kaksi.
Hänen silmänsä haalistuivat, niiden katse tuijotti vain tyhjyyteen. En tuntenut hänen käsivarsiaan ympärilläni, en saanut hänestä enää otetta. Hän haalistui, katosi. Sydämeni lakkasi sykkimästä, kipu palasi raastavana, vaativana. Anelin häntä jäämään, kerroin rakastavani häntä, mutta ääneni ei kuulunut. Ääneni oli kadonnut, kurkkuni tuntui kuivalta kuin santapaperi. Kyynel valui poskeani pitkin, mutta toinen ei seurannut sitä. Lyyhistyin polvilleni, hengitin katkonaisesti, haukoin ilmaa, vaikka minun ei tarvitsisi. Minä en ollut enää ihminen.
Avasin silmäni. Marcus huusi Arolle ja Jane näytti siltä, kuin häneltä olisi viety saalis, happamalta, vihaiselta. Tyttö puri hampaansa yhteen ja hänestä näki, että hän olisi halunnut hyökätä Marcuksen kimppuun. Kohottauduin istumaan ja siitä seisomaan vaivalloisesti. Marcus jätti Aron sättimisen siihen ja tarttui käsivarteeni hellästi, mutta lujasti, niin että en kaatunut. Tunsin oloni kaikeksi muuksi kuin vahvaksi, kuolemattomaksi vampyyriksi. Olin heikko kuin ihminen.
“Tule, Heidi. Viedään sinut omaan huoneeseesi”, Marcus sanoi mulkaisten vielä kerran Aroa, “tästä puhutaan vielä, Aro.”
Marcus päästi otteensa minusta irti vasta, kun istuin sohvallani. Kehoni tärisi ja pelkästään käsiäni katsomalla näin tulipunaiset arvet. Jane oli kiduttanut minut kuoleman partaalle. Ja Marcus oli pelastanut minut.
“Heidi, sinun on kuunneltava minua tarkasti”, Marcus sanoi samalla kun istuutui viereeni katse suunnattuna katseeseeni.
“En ole varma, mitä tänään tapahtui, mutta se on varmaa, että se oli jotakin ainutlaatuista. Me emme voi kuolla Janen käsiin, sillä olemme kuolemattomia. Silti sinä kävit lähellä kuolemaan tänään”, Marcus sanoi hitaasti, painottaen jokaista sanaa.
“Olen aina tiennyt, että sinussa piilee toinenkin kyky, Heidi. Se ei ole tullut esille, koska sinä et osaa päästää irti menneistä, elää nykyisyydessä”, Marcus kertoi, kunnes keskeytin hänet kohottamalla kättäni.
“Tarkoitatko, että minun pitäisi unohtaa hänet, jotta saan uuden kyvyn?” Kysyin ivallisesti, katsoen häntä epäuskoisesti. Marcuksen jos jonkun tulisi tietää, että minä en voinut unohtaa häntä. Mahdotonta.
“Ei unohtaa, Heidi, ei. Sinun pitää päästä sinuiksi menneisyytesi kanssa, hyvästellä hänet. Tiedät sen itsekin, sinun pitää jatkaa elämääsi”, Marcus korjasi katsoen minua, tarkkaillen reaktiotani.
“Jos pystyn siihen, tarkoittaako se, että saisin toisen kyvyn?” Katsoin häntä epävarmasti. Kenelläkään ei ollut kahta kykyä. Kukaan ei pysty ottamaan ihmisyydestä kahta asiaa. Ei kukaan. Epäusko taisi kuuluakin äänessäni hyvin selkeästi.
“Uskon niin. Heidi, tiedän, että kaipaat häntä, rakastat häntä kaikkien näiden vuosien jälkeen. Jos pystyt päästämään hänestä irti ja jatkamaan omaa elämääsi, niin uskon, että toinen kykysi nousee pintaan.”
“Ei yhdelläkään vampyyrillä voi olla kahta kykyä. Kukaan ei voi ottaa kahta asiaa ihmisyydestä Marcus!” aloin ärsyyntyä. Marcus puhui ohi suunsa. Mahdotonta.
“Heidi, nyt sinä et ajattele asiaa selkeästi. Otit mukaasi nykyisen kykysi, tiedät itsekin, miksi juuri siitä tuli sinun kykysi. Ja minä tiedän, miten läheinen teidän suhteenne oli, on vieläkin. Rakkautesi, jos pystyt päästämään menneistä irti, niin rakkautesi muuntautuu kyvyksi. Uskon vahvasti, että se kyky on paljon arvokkaampi kuin nykyinen”, Marcus selitti, aistin kiihkeyttä hänen äänessään. Marcus uskoi todella, että minulla olisi kaksi kykyä.
“Hyvästele, muuta ei tarvitse”, Marcus kuiskasi ennen kuin lähti pois.
* * *
Auringon viimeiset säteet valaisivat enää heikosti harmaita hautakiviä. Hautausmaan hiljaisuus sopi minulle. Oikeastaan oli hyvin huvittavaa, että saavuin juuri tänne hautausmaalle, kun ilta oli muuttumassa yöhön. Jotkut ihmiset saisivat sydänkohtauksen, jos tietäisivät minun olevan vampyyri, näkevän minut hautausmaalla illalla. Hui, elävä kuollut kävelee tuossa kuin aave, arvilla, epävarmana veistokselliseen ulkokuoreen piiloutuneena. Todella hauskaa. Huumorini oli aina ollut typerää. Minä en ollut hauska.
Mitä helvettiä sinä ajattelet? Huumoriasi? Tällä hetkellä? Ivallinen ääni puhui minulle pääni sisällä. Täällä oleminen oli paljon vaikeampaa kuin viime kerralla. Nyt minä en vain kaivertaisi hyvästejä. Nyt minä kävelisin pois ja jatkaisisin elämääni. Ilman tuskaa. Jos se nyt olisi edes mahdollista.
Pysähdyin harmaan hautakiven kohdalle, kyykistyin ja sivelin kädellä tekstiä, jossa oli viime kertaiset hyvästini. Nyt kaikesta tulisi lopullista. Minä hyväksyisin kaiken, jotta voin olla jotain suurempaa. Typerää, mutta minun on tehtävä näin. Annettava rauha hänelle.
Ranskalainen, kaunis miehen nimi. Nimi, jota rakastin enemmän kuin mitään muuta nimeä. Sivelin karheaa kiveä, siihen kaiverrettuja kirjaimia, kunnes kosketin kirjaimia, jotka olivat minun käteni jälkiä. Vedin käteni pois ja katsoin kämmeneni jälkeä, jonka olin hautakiveen painanut monia kymmeniä vuosia sitten. Syvä, karhea ja silti niin täydellinen. Tietysti.
“Minä en halunnut jättää sinua, tiedäthän sinä sen. Rakastan sinua liikaa, rakastin silloin ja yhä vieläkin”, kuiskasin tuuleen. Jos voisin itkeä, kyyneleet valuisivat poskiani pitkin, silmät punertaisivat ja nyyhkäykset kaikuisivat hautausmaalla. Mutta minä en voinut.
“Anteeksi, joudut odottamaan minua vielä hetken.”
Sanat jäivät leijumaan ilmaa. Viimeisen kuuli vain hän. Hyvästi.