Summary: Viikonloppuna järjestetään isä-lapsi metsäretki, ja Bellan isä haluaa ottaa osaan leiriin. Huonon sään takia myös Edward ja Carlisle liittyvät mukaan tapahtumaan.
***
Sää suosi meitä.
Katselin tyytyväisenä, miten aurinko pysytteli poissa tummien, uhkaavien pilvien lipuessa eteenpäin synkällä taivaankannella. Olinkin sitten melkein ainoa, joka ajatteli niin. Isän kasvoilla oli hapan ilme. Hän oli toivonut koko viikon lämmintä ilmaa ja aurinkoa, mutta luonto soti hänen toiveitaan vastaan. Olin ollut yllättynyt, kun isä olikin yhtäkkiä halunnut isä-lapsi-viikonloppuleirille lähivuoriston metsään. Sinne oli muutaman tunnin ajomatka, joka tehtäisiin yhteisellä bussilla. Matkaan oli lähdössä paljon tuttuja Forksista. Mike ja hänen isänsä, Angela ja Ben isineen, ja jopa Jessica näkyi saapuvan paikalle isänsä kanssa. Edward seisoskeli vieressäni juttelemassa Benin ja Angelan kanssa sillä välin, kun minä tutkailin ympäristöäni.
Edward otti ison riskin lähtiessään metsään muiden kanssa. Toivoin, että aurinko pysyttelisi poissa näkyvistä koko viikonlopun, niin kuin oli ennustettu, sillä muuten Edward ja Carlisle joutuisivat livahtamaan pois muiden näkyviltä ja jättämään minut yksin innostuneen Charlien ja muiden retkeläisten kanssa. Sitten minulla ei olisi ketään suojelemassa minua. Saattaisin vaikka eksyä metsään tai taittaa nilkkani, mikäli kukaan ei olisi vahtimassa, ettei minulle käynyt kalpaten.
”Lähdön hetki”, Edward kuiskasi korvaani, ja katsahdin häneen hymyillen. Edward pujotti kylmät sormensa sormieni lomaan ja puristin niitä hellästi. Nousimme bussiin muiden mukana ja asetuimme rinnakkain melko taakse. Charlie teki tuttavuutta Carlislen kanssa ja jutusteli niitä näitä. Suljin silmäni ja annoin pääni valahtaa viileää ikkunalasia vasten. Tunsin itseni uupuneeksi hermoiltuani matkaa koko yön. Jossain vaiheessa ennen nukahtamista tunsin, miten Edward siirsi pääni hitaasti hänen olkapäätään vasten. Sitten olin jo syvässä unessa.
***
”Bella, herää! Olemme perillä”, Edward kuiskasi. Raotin unisena silmiäni ja kohtasin Edwardin lempeän katseen aivan muutaman sentin päässä. Kohottauduin paremmin istumaan ja venyttelin. Olin nukkunut koko matkan! Uskomatonta…
Edward auttoi minut ulos kylmään viimaan ja kiskoin takin vetoketjun kiinni. Muut vetivät jo matkatavaroita tavaratilasta, ja isä ojensi minulle oman reppuni. Kiskoin sen selkääni. Inhotti pelkkä ajatuskin joutua kävelemään niin painavan kantamuksen kanssa. Leiripaikalle olisi muutaman tunnin kävelymatka, joka hirvitti. Edwardin seurassa kyllä tiesin, ettei minulle voisi sattua mitään, mutta siitä huolimatta ajatus kammotti. Inhosin kaikkea patikoimista.
Matka jatkui, kun kaikki olivat saaneet tavaransa. Edward pysytteli rinnallani koko ajan ja käveli samaan tahtiin kanssani. Charlie, Carlisle ja Miken isä juttelivat edellämme keskenään ja heidän naurunsa kantautui korviini. Mike käveli Benin ja Angelan kanssa aivan meidän takanamme. Taivas tummui koko ajan; minä hetkenä hyvänsä sataisi vettä.
Jalkojani särki jo puolen tunnin kävelymatkan jälkeen ja tunsin olevani kuumissani. Olisin halunnut levähtää, mutta en sanonut mitään ääneen. Edward tuntui nauttivan retkestä. Hän oli hyvällä tuulella ja jutusteli niitä näitä pitääkseen minut virkeänä. Minä en voinut kamalasti vastailla takaisin, sillä minun piti katsella koko ajan jalkoihini, etten kompastuisi. Niinpä ynähtelin aina sopivissa väleissä. Ja se taas huvitti Edwardia suuresti.
”Miten kauan vielä?” kysyin huokaisten.
”Ehkä puolituntia”, Edward sanoi hymyillen ja tarttui minua taas kädestä. Puolituntia. No, uskoin kestäväni sen.
***
Puolentunnin tarmokkaan kävelyn jälkeen saavuimme vihdoin leirintäpaikalle. Se oli laaja, ympyränmuotoinen alue puiden siimeksessä. Meillä oli mukana teltat ja makuupussit yöpymistä varten, vaikka minä olisinkin mieluusti nukkunut taivasalla. Sadetta varten oli kuitenkin pitänyt ottaa teltta mukaan.
Löysimme Charlien kanssa hyvän telttapaikan läheltä Edwardia ja Carlislea. He saivat teltan pystyyn hetkessä, mutta isällä näytti olevan vaikeuksia enkä minäkään tiennyt teltoista mitään. Tartuin vasaraan ja olin jo valmiina iskemään kapulan maahan, jotta telttakangas pysyisi pystyssä, kun joku tarttui kylmillä sormillaan ranteeseeni. Katsoin Edwardia tyrmistyneenä.
”Mitä nyt?” kysyin.
”Anna minun tai halkaiset sormesi”, Edward naureskeli. Tuhahdin, mutta ojensin vasaran hänelle kiitollisena. Edward sai tolpat pystyyn hetkessä ja pian teltta olikin jo pystytetty. Isä kiitteli Edwardia hyvillään ja kömpi sisään telttaan laittaakseen makuupussit paikoilleen. Minä jäin ulos katselemaan muiden hääräilyä.
”Kuka tulee auttamaan nuotion kanssa?” leirin vetäjä Arthur Tyson huuteli. Arthur oli iso mies, joka oli melkein metri yhdeksänkymmentä ja lihaksikas kuin painonnostaja. Hänen kasvonsa olivat ahavoituneet liiasta auringosta ja hiukset harmaantuneet jo ohimolta. Edward nosti minut seisomaan ja veti nuotion luokse. Arthur katsoi meitä ilahtuneena ja ojensi Edwardille kepin ja kiven.
”Tehdään tämä kunnon erämaan tyyliin”, Arthur sanoi silmät tuikkien. Muita nauratti, mutta minä tiesin, että Edwardilta onnistuisi kaikki. Tulentekokin. Katselimme, miten Edward alkoi sytyttää nuotiota. Miken pettymykseksi hän onnistui kerta yrittämällä, ja pian iloinen valkea roihusi nuotiossa. Arthur katsoi poikaa hyväksyvästi.
”Hienoa työtä. Olet tainnut retkeillä ennenkin”, Arthur sanoi. Edward nyökkäsi.
”Aika usein.”
”Loistavaa. Ensi kerralla joku muu saa yrittää”, Arthur hymyili. Toivottavasti en minä, pohdin huolestuneena. Saattaisin ehkä tuikata vaatteeni tai hiukseni tuleen.
”Nyt voitte sitten puuhailla, mitä haluatte. Läheltä löytyy pieni järvi niin kuin kaikki teistä tietävätkin. Sinne on vain kymmenen minuutin matka, joten jos joku haluaa uida, niin siitä vaan! Vesi voi olla kyllä hyytävää”, Arthur naureskeli.
Ajatus uimisesta puistatti, mutta Edward katsoi minua niin innoissaan, että hymyilin vastaukseksi. Moni muukin halusi lähteä rannalle uimaan, vaikka ilma oli viileää. Niinpä osa meni vaihtamaan uima-asuja vaatteidensa alle, mutta minä jäin odottamaan. En todellakaan aikonut uida tällaisella ilmalla järvessä.
Edward tuli ulos teltasta ensimmäisenä normaalit vaatteet päällään. Hän tarttui minua kädestä ja lähti johdattamaan kohti rantaa. Muut seurasivat perässä iloisesti rupatellen. Muutamat isätkin lähtivät mukaan, mutta Charlie jäi leiripaikalle. Hän tuntui saaneen tarpeekseen patikoimisesta.
Ranta oli autio ja hiljainen. Oikeastaan se ei ollut mikään oikea ranta. Arthur oli hieman liioitellut kutsuessaan paikkaa järveksi. Se näytti pikemmin ylisuurelta lammelta. Sen päällä kellui lumpeenlehtiä ja roskia ajelehti veden pinnalla. Pojat riisuivat vaatteitaan ja aikoivat näyttää meille, että uskalsivat veteen. Edward oli ainoa, joka oli immuuni kylmälle. Katselin, kuinka hän alkoi riisuutua ja ihailin hänen kivikovaa vartaloaan. Edwardin silmät pilkehtivät, kun hän kohtasi katseeni.
”Etkö sinä todellakaan tule?” Edward kiusasi. Hytisin.
”En. En tosiaankaan”, sanoin vakuuttavasti. Edward huokaisi ja pudisti päätään. Huomasin, että Jessica katseli hänen puolialastonta vartaloaan ihaillen, ja minun teki mieleni käskeä Edwardia suojaamaan vartalonsa jollakin. Ei ollut oikein, että muut tytöt saivat myös katsella häntä noin.
Edward riensi veteen yhdessä muiden poikien kanssa. Hän oli ainoa, joka ei karjunut. Mike ja Ben huusivat ääneen rynnätessään hyytävään veteen ja sukeltaessaan sen syvyyksiin. Pudistin päätäni. Pojat olivat ikuisia lapsia.
”Hienoa, että sinäkin tulit mukaan tälle leirille”, Angela sanoi äkkiä toiselta puoleltani. Vilkaisin häneen hymyillen.
”Niin. Isä halusi lähteä mukaan. Aikaisempina vuosina hänellä on ollut työkiireitä”, kerroin.
”Tämä on minun ja isäni kolmas vuosi tällä retkellä. Joka kerta täällä on ollut yhtä hauskaa”, Angela huokaisi. Minua hymyilytti. Ehkä. Jos todella piti retkeilystä.
”Minä en ole kovin hyvä patikoimisessa enkä retkeilemisessä”, tunnustin. Angela virnisti.
”Hyvin sinulla näytti menevän. Pysyit tahdissa muiden kanssa.”
”Mmm.”
Katselin, miten Edward ui keskelle suurta lampea ja sukelsi. En ollut huolissani hänestä, sillä tiesin, että hän pystyisi olemaan veden alla vaikka kuinka kauan.
”Edward on hyvä uimaan”, Angela sanoi, kun poika oli jo jonkin aikaa pysytellyt veden pinnan alla.
”Mmm. Niin on. Hän pystyy olemaan veden alla useita minuutteja”, sanoin nopeasti. ”Vau. Onhan sekin taitolaji”, Angela nauroi.
Samassa Edwardin pää pulpahti pintaan. Hän lähti kauhomaan takaisinpäin. Muut olivat jo tulleet pois hyytävästä vedestä. Mike mulkoili Edwardia taas ärtyneenä. Poikaa kismitti, että Edward oli onnistunut olemaan vedessä häntä kauemmin.
”Se oli mahtavaa”, Edward hehkutti noustessaan vedestä. Angela katsoi häneen päätään puistellen, ilmeisesti pohtien, miten kenellekään saattoi olla noin upea vartalo. Minua nauratti, ja pian Angela liittyikin Benin, Jessican ja Miken seuraan.
”Uskon sen. Hyytävän kylmä vesi on taatusti hauskuuden huippu”, sanoin virnistellen. Edward nauroi ja veti minut lähelleen. Vinkaisin, kun hänen jääkylmä ihonsa painautui minuun kiinni. Tällä kertaa se oli vielä kylmempi ja kosteampi. Edward suukotti minua hiuksiini.
”Mikäli et halua kokeilla uimista, lähdetään takaisin”, Edward ehdotti.
”En taatusti halua”, vakuutin, ja lähdimme muiden kanssa takaisin leiripaikalle.
***
Yöllä heräsin vesipisaroiden poksahteluun telttakangasta vasten. Kuuntelin ääniä hetken ja tajusin, että minun tarvitsisi käydä pusikossa. Ajatus puistatti. Kömmin varoen makuupussistani ja otin palan vessapaperia mukaani. Vesisade kasteli minut hetkessä märäksi, kun astuin ulos viileään yöhön. Kaikki muut nukkuivat. Vilkaisin Edwardin ja Carlislen telttaa kohti. Sielläkin oli hiljaista. En ollut varma, olivatko he teltassa vai jossain muualla. Kumpikaan heistä ei tarvinnut unta.
Nostin hupun pääni suojaksi ja puskin tieni pusikkojen suojiin. Tuuli niin navakasti, että liikkuminenkin oli hankalaa. Toimitettuani asiani nousin ja otin askelen telttoja kohti. Äkkiä jokin varjo häivähti pimeässä ja melkein kirkaisin ääneen, kunnes tunnistin Edwardin hahmon.
”Bella? Mitä sinä teet?” Edward huolehti tullessaan luokseni. Kohotin kulmaani.
”Olen yökävelyllä”, kiusoittelin. Edward nauroi ja veti minut itseään vasten. Painauduin hänen syliinsä, ja Edward kumartui suutelemaan minua. Hänen huulensa tuntuivat kylmiltä.
”Etkö saanut unta?” Edward kysyi hiljaa.
”Heräsin sateen ropinaan. Missä te olitte?” halusin tietää.
”Katselemassa paikkoja”, Edward sanoi hymyillen. Huokaisin syvään.
”Mmm. Olisit pyytänyt minut mukaan”, sanoin harmissani. Edward siveli peukalollaan leukapieleni kaarta. Suljin silmäni nauttiakseni hänen kosketuksestaan.
”Tarvitset unta. Eilen oli pitkä päivä”, Edward kuiskasi.
”Niin kai. Harmi, kun emme voi nukkua samassa teltassa”, sanoin pettyneenä. Edward hymyili ja suuteli murjottavia huuliani.
”Se ei olisi soveliasta.”
”Hiiteen säännöt”, puuskahdin. Edward nauroi hiljaa ja siveli hiuksiani.
”Voimme silti viettää yhteistä aikaa nyt. Ei kukaan huomaa”, Edward sanoi.
”Entä jos Charlie herää?” huolehdin.
”Kyllä sinä selitykset keksit”, Edward virnisti ja veti minut mukaansa metsään.
Astelimme lähekkäin puiden siimekseen, ja pian Edward pysähtyi. Hän istahti maahan, nojaten selkäänsä puunrunkoon. Istahdin hänen syliinsä välittämättä sateesta ja tuulesta. Edward katseli kasvojani hymynkare kauniilla kasvoillaan.
”Täällä me saamme olla rauhassa”, Edward kuiskasi.
Hänen huulensa painuivat vaativina huulilleni, ja henkeni salpautui. Painauduin tiukasti kiinni häneen ja kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen. Suudelma syveni, mutta aivan liian pian Edward vetäytyi pois niin kuin ennenkin. Sydämeni takoi epätahtiin ja henkeni tuskin kulki. Edward naurahti pehmeästi, hänen kylmä henkäyksensä kutitti poskeani vasten.
”Huilataan vähän”, Edward naureskeli. Haukoin henkeä kuin hukkuva ja yritin tasata sydämeni tykytystä. Sade kasteli meidät läpimäräksi ja minua hytisytti Edwardin kylmässä sylissä, mutta siitä huolimatta painauduin yhä lähemmäs hänen vahvaa vartaloaan.
”Sinä tuoksut hyvältä”, Edward mumisi hiuksiini. Hymyilin pimeään, ja jo seuraavassa hetkessä pidätin hengitystäni, kun tunsin Edwardin huulten liikkuvan poskeani pitkin kohti leukaani ja kaulani pehmeää kaarta. Suljin silmäni autuaana.
”Bella – muista hengittää”, Edward henkäisi korvaani ja tajusin, että olin pidättänyt hengitystäni jo ties kuinka kauan. Päästin ilmat ulos suustani, ja Edward nauroi.
”Sinä olet mahdoton”, poika kiusasi.
”Sinun syytäsi”, sanoin hengästyneenä. Edward nyökkäsi, käsi ristiselälläni. Hän tuki minua, kun nojasin häntä vasten ja katselin pimeää metsää. Sade ropisi maata vasten eikä metsän eläinten ääniä kantautunut korviini.
”Haluatko palata takaisin?” Edward kysyi hiljaa korvaani. Huokaisin syvään.
”En”, sanoin unisesti. Edward nauroi ja nousi, pidellen minua vaivattomasti sylissään. Pyristelin vastaan, mutta en mahtanut hänen kivikoville käsivarsilleen mitään.
”Sinä nukahdat kohta pystyyn. Charlie ihmettelee aamulla, miksi olet noin väsynyt, jos et mene nyt takaisin nukkumaan”, Edward selitti. Huokaisin taas ja annoin hänen kantaa minut leirintäalueelle.
Lähellä meidän telttojamme Edward laski minut maahan. En olisi halunnut palata vielä nukkumaan, mutta Edward näytti järkkymättömältä. Samassa jokin ääni kiinnitti huomioni vasemmalle, ja Edwardkin näki liikettä silmäkulmastaan.
”Mitä te täällä teette? Missä te olitte?” Mike tivasi hiljaisella äänellä ilmestyessään luoksemme.
”Ei kuulu sinulle, Newton”, Edward sanoi jäisesti. Mike tuhahti.
”Olitte jossain kuhertelemassa. Näin, kun te katositte metsään”, Mike sanoi. Minua ärsytti. Miksi Miken piti aina huolehtia muiden asioista?
”Mitä sinä siitä välität?” ihmettelin. Mike oli hetken vaiti.
”Hiippailu yöaikaan on kiellettyä.”
”Sitähän sinä teet itsekin”, sanoin huvittuneena. Mike huokaisi ja haroi hiuksiaan.
”Olkoon. Hyvää yötä”, poika murahti lopulta ja palasi telttaansa. Edward näytti tyytymättömältä.
”Newtoniin menee hermot”, poika murahti. Puristin häntä kädestä hellästi.
”Älä välitä. Mike on joskus vähän liian rasittava”, tuumasin.
”Ja mustasukkainen minusta. Hän haluaisi vieläkin olla kanssasi”, Edward sanoi harmissaan. Kohotin kulmiani.
”Luitko sinä hänen ajatuksiaan?”
”Mmm…”
”Edward!”
”Mitä? Hän suunnilleen huusi niitä minua päin. En voinut olla kuulematta. Mikellä on yhä tunteita sinua kohtaan ja hän on mustasukkainen, koska et huomaa häntä”, Edward jupisi. Painauduin häntä vasten, ja Edward kietoi käsivartensa ympärilleni. Sade valui kasvojani pitkin ja esti näkyvyyden, mutta erotin silti jäykän ilmeen Edwardin kasvoilla.
”No, minä en ole kiinnostunut Mikestä. Sinä olet ainoa, josta minä välitän”, kuiskasin.
”Tuo on huojentavaa kuulla”, Edward sanoi yhtä hiljaa ja painoi huulensa huulilleni. Sen jälkeen haukoin henkeä kuin hukkuva, ja Edward hekotti taas hiljaa.
”Nyt nukkumaan, Bella. Nähdään aamulla. Minä vartioin untasi”, Edward kuiskasi ja työnsi minua lempeästi telttaani kohti. Vilkaisin vielä olkani yli nähdäkseni Edwardin hahmon ennen kuin pujahdin telttaan lämpimän makuupussin suojiin.
***
Aamu valkeni sumuisena ja harmaana, mutta sade oli poissa. Nukuin pitkään, ja lopulta Charlie tuli herättämään minua.
”Mitä nyt?” mutisin.
”Lähdemme kävelyretkelle. Kaikki. Sinunkin pitää tulla mukaan”, Charlie sanoi. Voihkaisin. Olisin halunnut jäädä nukkumaan. Mieluummin Edwardin kainaloon.
”Hyvä on”, jupisin.
”Ala pukeutua.”
”Joo”, huokaisin ja odotin, että Charlie lähtisi. Pian isä ryömikin ulos teltasta, ja nousin istumaan. Aloin pukeutua ja harjasin hiuksiani. Kiskoin ne poninhännälle niskaan, jonka jälkeen tulin ulos teltasta.
Huomasin, että kaikki jo odottelivat minua. Miken kasvoilla oli hapan ilme. Edward hymyili minulle ja astelin hänen luokseen. Arthur näytti tyytyväiseltä huomatessaan, että olimme kaikki jo paikalla.
”Ajattelin, että voisimme näin aamutuimaan lähteä hieman jaloittelemaan ja katselemaan maisemia. Osa teistä ei ole ollut mukana kertaakaan, joten heidän on hyvä oppia tuntemaan tätä aluetta hiukan. Lenkki kestää suunnilleen tunnin, ja sitten palaamme takaisin syömään”, Arthur selitti. Ajatus kävelystä hirvitti. Edward näki ilmeeni ja otti minua kädestä. Hänen turvallinen otteensa sai minut rauhoittumaan.
Lähdimme matkaan. Sade pysytteli poissa, mutta sumu häälyi ympärillämme tiheänä. Puolivälissä Arthur innostui hölkkäämään ja meidän muidenkin piti seurata perässä. Olin kompastua pari kertaa jalkoihini, mutta joka kerta Edwardin ripeä reaktio pelasti minut.
”Levätään hetki”, Arthur huuteli. Huokaisin helpotuksesta ja istahdin lähimmälle kaatuneelle puunrungolle. Valitettavasti se ei kuitenkaan ollutkaan yhtä vankkaa tekoa vaan keikahti niin, että lensin selälleni maahan. Edward ei ennättänyt tehdä mitään, sillä oli liian kaukana juostakseen pelastamaan minua.
”Miten kävi?” Edward henkäisi ennättäessään luokseni. Makasin maassa jalat puunrungon ympärillä ja tuijotin taivasta. Edward auttoi minut vaivatta takaisin puunrungon päälle istumaan ja jätti kätensä selkäni taakse estääkseen minua keikahtamasta nurin uudelleen.
”Kaikki hyvin”, vakuutin. Edward huokaisi.
”Sinä olet ihan mahdoton”, poika kiusasi. Tuhahdin.
”Sitä sinä jaksat hokea”, sanoin. Edward nauroi ja vinkkasi muille, että olin kunnossa, sillä jotkut katsoivat minua huolissaan. Painauduin Edwardin kainaloon ja katselin, miten Jessica yritti jutella Miken kanssa, joka puolestaan tuijotti meitä synkän näköisenä.
Jatkoimme pian matkaa eikä kulunut kauaakaan, kun saavuimme metsäaukiolle. Arthur ja muutamat muut alkoivat valmistaa ruokaa, ja nuoret innostuivat pelaamaan polttopalloa. Joku oli viisaana ihmisenä ottanut pallon mukaan. Edward ja minäkin päätimme liittyä peliin, joskin minä tein sen melko vastahakoisesti. Kaikki kuitenkin painostivat, joten en viitsinyt jäädä nyhjöttämään telttani luoksekaan.
Pelin tiimellyksessä kaaduin kerran ja sain pallosta päähäni, mutta muilta vammoilta säästyin. Edward katseli minua kärsivä katse silmissään. Hän ei oikein tiennyt, mitä tehdä kanssani. Teloin itseäni joka paikassa. Hymyilin hänelle viattomana ja helpotuin, kun Arthur kutsui meidät syömään makkaraa. Nuotion ääressä Arthur hauskuutti meitä kertomalla hauskoja tarinoita, joita muilla leireillä oli sattunut.
***
Iltaa kohti ilma viileni taas huomattavasti. Nuotiolaulujen jälkeen kömmin makuupussiini maha täynnä vaahtokarkkeja. Nukahdin hetkessä, mutta heräsin johonkin kummalliseen ääneen keskellä yötä. Jähmetyin liikkumattomaksi ja kuulostelin ääniä. Charlie kuorsasi kevyesti vieressäni, mutta olin varmasti kuullut muutakin.
Juuri, kun ummistin taas silmäni, kuulin sen taas. Supinaa aivan telttamme läheltä. Rypistin kulmiani ja kömmin hiirenhiljaa ulos makuupussista. Kun astuin ulos, huomasin Miken, Benin, Angelan ja Jessican supisevan keskenään.
”Bella”, Mike hengähti ilahtuneena. Nousin pystyyn ja katsoin heitä ihmeissäni. ”Mitä te oikein teette?” ihmettelin.
”Aiomme lähteä yöretkelle. Pohdimme tässä juuri, pitäisikö sinut herättää”, Mike tunnusti.
”Oletteko te kahjoja? Jäämme kiinni, jos lähdemme…”
”Et kai sinä sitä pelkää? Ei meille mitään tehtäisi. Saisimme vain nuhteita. Tulet nyt. Siitä tulee jännittävää”, Mike intoili. Huokaisin syvään ja nyökkäsin. En tahtonut olla ilonpilaaja. Miken kasvoille kohosi säteilevä hymy.
”Loistavaa! Mennään…”
”Pitäisikö Cullenkin herättää?” Ben pohti. Mike jäykistyi.
”Hmm. Ei. Jos jäämme vielä tänne, meidät huomataan. Lähdetään jo”, Mike hoputti.
En jäänyt inttämään Edwardin herättämisestä, koska tiesin, ettei poika olisi teltassaan. Tämä oli ehkä jo mailien päässä täältä. Haukottelin pitkään ja lähdin seuraamaan innosta supisevia kavereitani. Pimeys nielaisi meidät pian eikä minulla ollut aavistustakaan, missä me olimme. Yritin pysyä muiden tahdissa, mutta he menivät liian lujaa. Kirosin typeryyttäni. Onneksi olin sentään pukenut ylleni kengät ja takin, etten paleltuisi.
Yhtäkkiä risun rasahdus sai minut pysähtymään kauhusta. Tiirailin taakseni ja odotin jonkun villipedon hyökkäävän kimppuuni. Puiden siimeksessä erotin silmät, jotka katsoivat minuun. Tuijotin sitä takaisin. Sydämeni takoi ja mietin, oliko täällä susia.
Samassa tajusin, että olin jäänyt muista jälkeen niin, etten enää nähnyt heitä missään. Kauhuissani unohdin takanani vaanivan pedon ja lähdin nopeasti kävelemään eteenpäin. En uskaltanut huutaa muita nimeltä. Oli niin pimeää, etten nähnyt nenääni pidemmälle ja kompuroin vähän väliä yrittäessäni kävellä nopeammin. Tajusin pian olevani eksyksissä. Mike ja muut eivät tulleet vastaan, joten minun oli täytynyt kääntyä jossain vaiheessa johonkin toiseen suuntaan.
Puraisin huultani neuvottomana ja tähyilin metsää. En nähnyt mitään. Tuuli iski lävitseni saaden minut värähtämään ja kiedoin käsivarteni ympärilleni.
”Edward?” huhuilin pimeään. Toivoin, että törmäisin häneen jossain vaiheessa. Ehkä Edward ei olisikaan kaukana. Mutta jos olisi, hän tulisi takaisin vasta aamuhämärissä ja saattaisi löytää minut vasta silloin. Joutuisin tarpomaan metsässä tuntikausia. Ajatus oli saada minut pakokauhun valtaan.
Pudistin päätäni. Ehkä minun pitäisi levähtää ja odottaa avun tuloa. Harhailemisesta ei ollut mitään hyötyä. Huokaisten löysin erään suuren puun, jonka varjoon istahdin. Maa oli märkää ja puiden lehdiltä tipahteli vettä niskaani. En kuitenkaan välittänyt. Tuijotin yöhön ja odotin, että joku tulisi.
Taisin torkahtaa, sillä heräsin siihen, että kuulin taas ääniä. Valpastuin heti ja olin kuulevani jonkun huutavan nimeäni. Loikkasin pystyyn ja tähyilin ympärilleni. Oli jo hiukan valoisampaa. Kuinka kauan minä olin oikein nukkunut? ”Bellaaa…!” ääni kiiri läpi metsän. Tuttuja ääniä. Minua etsittiin. Miten noloa. Joutuisin kertomaan kaikille eksyneeni metsään. Tällaista ei voinut tapahtua kenellekään muulle kuin minulle.
”Olen täällä!” huusin. Ääneni kuulosti hieman karhealta ja minun oli huudettava uudestaan, että se kantoi. Ja sitten Edward oli luonani. Ensimmäisenä. Hän veti minut lujasti rintaansa vasten ja näytti aika säikähtäneeltä. Halusin vakuuttaa hänelle olevani kunnossa, mutta poika painoi huulensa huuliani vasten ja esti minua puhumasta.
”Sinä hupsu tyttö”, Edward mumisi. Huokaisin syvään.
”Anteeksi. Minä eksyin…”
”Arvasin”, Edward tuhahti ja kääntyi muiden puoleen, jotka olivat vihdoin saapuneet paikalle. Isä näytti helpottuneelta ja muidenkin kasvoilta kuvastui huojennus. Arthur ehdotti aamiaista, ja lähdimme kaikki takaisin leiripaikalle. Edward tuki minua ja piteli lähellään. Kai hän pelkäsi kadottavansa minut taas.
”Tänään lähdetään sitten jo kotiin”, Mike sanoi pettyneenä nuotion ääressä. Huokaisin helpotuksesta, ja muut nauroivat kuullessaan sen. Edward silitteli hiuksiani ja hymyili.
”Tullaan tänne ensi kerrallakin. Kaikki”, Mike ehdotti katsoen minuun.
”Minä jätän väliin, kiitos vain”, kuittasin. Edward virnisti.
”Älä mene vannomaan. Ei sitä koskaan tiedä”, poika sanoi. Mulkaisin häntä, ja Edward nauroi.
”Vielä on pitkä kävely edessä. Ruvetaan purkamaan telttoja. Bussi saapuu parin tunnin kuluttua”, Arthur kehotti. Kaikki ryhtyivät heti toimeen. Minusta tuntui huojentavalta päästä taas takaisin kotiin. Pois metsästä ja siellä piilevistä vaaroista. Edwardkin näytti olevan hyvillään. Kotona hän voisi taas pitää minua paremmin silmällä.
Jätimme leiripaikan taaksemme ja lähdimme kävelemään kohti paikkaa, jonne bussi oli jättänyt meidät viimeksi. Arthur aloitti leirilaulun, ja pian kaikki yhtyivät siihen. Edward pujotti sormensa sormieni lomaan ja painoi kylmät huulensa korvaani. Sen ihanampaa loppua matkalle en olisi kaivannutkaan.
Fin.